Bonus material: kehumisesta

Ei vauvaa vieläkään. Niinpä ilahdutan arvoisia lukijoita seuraavalla puuduttavalla pohdinnalla. Duunit ja himat käsitelty. Toinen mielessä muhinu juttu: kehuminen. 

Tätä aihetta oon miettinyt (myös aikasemmin tässä blogissa ja) tuttujen ja tuntemattomien kanssa erinäisissä keskusteluissa. En malttanut olla riivamatta tällä aiheella jopa ihania-ihania fellow-bloggareita, joita pääsin tapaamaan (luultavasti mikään muu syy paitsi synnyttäminen ei olis saanut mua lähtemään ulos kodista. Kiitos Milla, Anu, Siina, Saara ja Liina <3). 

Kantoja on monenlaisia - jopa niin ääripäitä, että lasta ei saa kehua (ollenkaan), koska se asettaa vanhemman rakkauden sellaseen valoon, että lasta rakastetaan vain jos se osoittaa ominaisuuksia x tai y tai suoriutuu jostain tavalla z. Yleensä nää mielipiteet tulee ihmisten luettua jonkun jenkkikirjan, jossa kirjailija yrittää saada ylitsevuotavan kehuvia jenkkivanhempia vähän hillitsemään itseään.

Noh, menemättä siihen sen pidemmälle mun näkökulmassa kehuille on selkeä, oma paikkansa ja aikansa, joka ei mitenkään vaaranna vanhemman rakkauden kokonaisvaltaisuutta ja pysyvyyttä, teki lapsi mitä vain. Rakkaus on ja pysyy. Mutta kaiken ei tarvi (eikä pidä) aina olla fantastista ja briljanttia, kehuilla ei dismissata lasta ('hieno piirrustus,  menepäs nyt pois') ja kehuilla ei labeloida lasta (oletpas hauska/älykäs/hyvä jne.). Ja tästä viimesestä pointista piti puhumani. 

Luin joskus aikoinaan useampaankin kertaan täällä mainitsemastani Brain rules for baby -kirjasta, että  (tutkimusten mukaan) effortin kehuminen oli parempi kuin tuloksen kehuminen. Yksinkertaistettuna, jos lapsi on saanut kokeesta hyvän arvosanan, niin 'vau, sä olet opiskellut ton aihealueen tosi hyvin!' on paljon parempi arvio tuloksesta kuin 'vau, sä sait tosi hyvän arvosanan, oletpas fiksu!'. 

Kuulosti ihan järkevältä. Mulle kuitenkin tän varsinen scope avautui tässä kun lueskelin Mindset: How you can fulfil you potential -kirjan. (Joo, kirja OLI aika höttöä, lyhyestä asiasta paaaaaaljon sivuja. Mutta siellä oli tosi hyviä pointteja (erityisesti viimesessä kahdessa luvussa, joissa päästiin siis itse asiaan)). Kyse ei ole (vain) siitä, että lapsi oppisi arvostamaan vaivannäköä ja saisi siten paremmat arvosanat kokeesta, pärjäisi paremmin koulussa ja pääsisi parempiin yliopistoihin. 

Yksinkertaisimmillaan kirjan sanoma oli: näe itsesi (lapsesi, oppilaasi, puolisosi, alaisesi jne...) keskeneräisenä (mutta tietenkin arvokkaana) palettina. Älykkyys ja taidot eivät ole ennaltamäärättyjä arvoja, vaan KAIKKEA voi kehittää. Joskus oikeanlaisen metodin löytäminen saattaa viedä aikaa - ja eniten vaivaa on luultavasti sen oikean mindsetin (asenteen? älykuvion? mikä nyt sopisi suomennokseksi..) omaksumisesta, ylläpitämisestä ja kasvattamisesta.

Hirveän yksinkertaista, right? Harjotus tekee mestarin ja silleen?

Mä sain lapsena hirveästi kehuja (erityisesti äidiltäni). "Sä olet fiksu, hauska, osaava, lahjakas, taitava ja susta voi tulla mitä ikinä sä haluat". Ihanahan (ja vaivaannuttava) näitä sanoja oli periaatteessa kuulla ja se auttoi todella paljon mun itsetunnon kehittymisessä. Samaan aikaan se kuitenkin nakersi toisesta päästä. 

Graavimpana esimerkkinä mulla meni ikuisuus, että uskalsin hakea mihinkään opiskelemaan. Epäonnistumisen pelko oli ihan hirveä! Koska siis joko mun pitäisi päästä sisään käytännössä opiskelematta (koska olenhan fiksu) tai sitten en pääse sisään, mikä tarkoittaa, että en ole fiksu. Right? Wrong. Kun lopulta hain kouluun, en halunnut kertoa siitä kellekään, etten joutuisi paljastamaan mahdollista epäonnistumista, vaan saisin velloa ihan keskenäni huonoudessani.

Epäonnistumisesta äiti olisi tietenkin lohduttanut ja tukenut kaikin tavoin. Kuitenkin ajatus siitä, että olisin joutunut paljastamaan sille, etten olekaan 'fiksu', tuntui kamalalta. Jos joku olisi kysynyt multa onko älykkyys joku asia, jonka kanssa ihminen syntyy ja se on valmis paketti, jota ei voi muuttaa, olisin vastannut, että joo. Tällä hetkellä oon valmis uskomaan, että älykkyys(kin) muiden taitojen ja ominaisuuksien ohella on jotain, mitä pystyy venyttämään aaaaika pitkälle, kun löytää oikeat tavat.

Toinen tämän mukana tullut erittäin tärkeä aspekti: miten ottaa vastaan epäonnistumiset (joita KAIKILLE tietenkin tulee). Oppia epäonnistumaan, olemaan harmistunut, mutta suhtautumaan siihen rakentavasti: missä voisin parantaa, oliko tässä jotain mitä erityisesti en osannut / ymmärtänyt, mistä voisin hakea apua, että ensi kerralla menisi paremmin. Ja toi avun hakeminen on mun mielestä todella tärkeä juttu. Uskaltaa etsiä apua, koska luottaa omaan oppimiseensa ja siihen, että avun hakeminen ei ole tyhmille, vaan niille, jotka haluavat oppia ja kehittyä.

Mitä tämä tarkottaa käytännössä? Erityisesti mua itteäni tietenkin kiinnostaa miten voin antaa lapselleni siivet lukitsematta johonkin 'minä olen X' -käsitykseen. Tärkein asia on tietenkin se, ettei labeloi lasta olemaan jotain ja olemaan olematta jotain muuta (lausahdukset kuten 'olet fiksu' tai 'olet tyhmä' jne.). Tämä on varmaan selvää kaikille.

Sitten olen tietoisesti ottanut käyttööni (no, jo kauan aikaa sitten) lausahduksia 'katsopas, olet oppinut / osasit!' tai 'tosi hyvä kun harjottelet' tai 'osasitpa hyvin hillitä itsesi, vaikka olisi tehnyt mieli tehdä jotain kiellettyä (kuten rikkoa mun tekemää hiekkakakkua)' tai 'vau, oot harjotellut tota tosi paljon ja susta on tullut paljon parempi!' tai 'noi tekee kyllä tosi hyvin. Ne on harjotellut sitä toooosi kauan.' Näin esimerkiksi.

Kun lapsi tekee jotain mistä riemuitsee, innostun mukana (joo, sohvalla pomppiminen on tosi hauskaa! (versus 'oletpas taitava / hyvä pomppimaan')). Kun lapsi tuo piirrustuksen / muun luomuksen näytille, pyydän lasta kertomaan mitä siinä ja saatan kiinnittää huomiota johonkin uuteen taitoon 'kato, sä olet oppinut piirtämään asian X! Sä oletkin kyllä harjotellut piirtämistä tosi paljon viime aikoina!' (versus 'onpa hieno / oletpas hyvä piirtämään!')

You get the drift. Tyytyväisenä oon alkanut seurata kuinka laps on alkanut puhua 'harjottelevansa' asioita. Onnistuttuaan tulee kertomaan silmät loistaen: 'osasin!'. Lämmittää mieltä.

Joo, kyllä tämä kirja avasi vähän sitä, että 'kannattaa kehua effortia lopputuloksen sijasta' ei nyt olekaan vain koulumenestystä, vaan tällä voi avata ihan koko maailman lapsen eteen ja rakentaa horjumattoman pohjan, josta lapsi uskoo omaan kehitykseensä ja pääsee valitsemaan mitä haluaa ilman mitään 'haluaisin tehdä asiaa X, mutta olen siinä huono. Siispä teen muuta'.

Noniin, ettekös tekin toivo, että mahalaps syntyisi jo ja mulla olisi vähän vähemmän aikaa istua koneen äärellä? Masentavaa tässä on se, että vaikka teksti on tosi pitkä, musta silti tuntuu etten ole saanut ihan kaikkea sanottavaani täysin sanottua.