Sunday, October 12, 2014

Bonus material: kehumisesta

Ei vauvaa vieläkään. Niinpä ilahdutan arvoisia lukijoita seuraavalla puuduttavalla pohdinnalla. Duunit ja himat käsitelty. Toinen mielessä muhinu juttu: kehuminen. 

Tätä aihetta oon miettinyt (myös aikasemmin tässä blogissa ja) tuttujen ja tuntemattomien kanssa erinäisissä keskusteluissa. En malttanut olla riivamatta tällä aiheella jopa ihania-ihania fellow-bloggareita, joita pääsin tapaamaan (luultavasti mikään muu syy paitsi synnyttäminen ei olis saanut mua lähtemään ulos kodista. Kiitos MillaAnuSiinaSaara ja Liina <3). 

Kantoja on monenlaisia - jopa niin ääripäitä, että lasta ei saa kehua (ollenkaan), koska se asettaa vanhemman rakkauden sellaseen valoon, että lasta rakastetaan vain jos se osoittaa ominaisuuksia x tai y tai suoriutuu jostain tavalla z. Yleensä nää mielipiteet tulee ihmisten luettua jonkun jenkkikirjan, jossa kirjailija yrittää saada ylitsevuotavan kehuvia jenkkivanhempia vähän hillitsemään itseään.

Noh, menemättä siihen sen pidemmälle mun näkökulmassa kehuille on selkeä, oma paikkansa ja aikansa, joka ei mitenkään vaaranna vanhemman rakkauden kokonaisvaltaisuutta ja pysyvyyttä, teki lapsi mitä vain. Rakkaus on ja pysyy. Mutta kaiken ei tarvi (eikä pidä) aina olla fantastista ja briljanttia, kehuilla ei dismissata lasta ('hieno piirrustus,  menepäs nyt pois') ja kehuilla ei labeloida lasta (oletpas hauska/älykäs/hyvä jne.). Ja tästä viimesestä pointista piti puhumani. 

Luin joskus aikoinaan useampaankin kertaan täällä mainitsemastani Brain rules for baby -kirjasta, että  (tutkimusten mukaan) effortin kehuminen oli parempi kuin tuloksen kehuminen. Yksinkertaistettuna, jos lapsi on saanut kokeesta hyvän arvosanan, niin 'vau, sä olet opiskellut ton aihealueen tosi hyvin!' on paljon parempi arvio tuloksesta kuin 'vau, sä sait tosi hyvän arvosanan, oletpas fiksu!'. 

Kuulosti ihan järkevältä. Mulle kuitenkin tän varsinen scope avautui tässä kun lueskelin Mindset: How you can fulfil you potential -kirjan. (Joo, kirja OLI aika höttöä, lyhyestä asiasta paaaaaaljon sivuja. Mutta siellä oli tosi hyviä pointteja (erityisesti viimesessä kahdessa luvussa, joissa päästiin siis itse asiaan)). Kyse ei ole (vain) siitä, että lapsi oppisi arvostamaan vaivannäköä ja saisi siten paremmat arvosanat kokeesta, pärjäisi paremmin koulussa ja pääsisi parempiin yliopistoihin. 

Yksinkertaisimmillaan kirjan sanoma oli: näe itsesi (lapsesi, oppilaasi, puolisosi, alaisesi jne...) keskeneräisenä (mutta tietenkin arvokkaana) palettina. Älykkyys ja taidot eivät ole ennaltamäärättyjä arvoja, vaan KAIKKEA voi kehittää. Joskus oikeanlaisen metodin löytäminen saattaa viedä aikaa - ja eniten vaivaa on luultavasti sen oikean mindsetin (asenteen? älykuvion? mikä nyt sopisi suomennokseksi..) omaksumisesta, ylläpitämisestä ja kasvattamisesta.

Hirveän yksinkertaista, right? Harjotus tekee mestarin ja silleen?

Mä sain lapsena hirveästi kehuja (erityisesti äidiltäni). "Sä olet fiksu, hauska, osaava, lahjakas, taitava ja susta voi tulla mitä ikinä sä haluat". Ihanahan (ja vaivaannuttava) näitä sanoja oli periaatteessa kuulla ja se auttoi todella paljon mun itsetunnon kehittymisessä. Samaan aikaan se kuitenkin nakersi toisesta päästä. 

Graavimpana esimerkkinä mulla meni ikuisuus, että uskalsin hakea mihinkään opiskelemaan. Epäonnistumisen pelko oli ihan hirveä! Koska siis joko mun pitäisi päästä sisään käytännössä opiskelematta (koska olenhan fiksu) tai sitten en pääse sisään, mikä tarkoittaa, että en ole fiksu. Right? Wrong. Kun lopulta hain kouluun, en halunnut kertoa siitä kellekään, etten joutuisi paljastamaan mahdollista epäonnistumista, vaan saisin velloa ihan keskenäni huonoudessani.

Epäonnistumisesta äiti olisi tietenkin lohduttanut ja tukenut kaikin tavoin. Kuitenkin ajatus siitä, että olisin joutunut paljastamaan sille, etten olekaan 'fiksu', tuntui kamalalta. Jos joku olisi kysynyt multa onko älykkyys joku asia, jonka kanssa ihminen syntyy ja se on valmis paketti, jota ei voi muuttaa, olisin vastannut, että joo. Tällä hetkellä oon valmis uskomaan, että älykkyys(kin) muiden taitojen ja ominaisuuksien ohella on jotain, mitä pystyy venyttämään aaaaika pitkälle, kun löytää oikeat tavat.

Toinen tämän mukana tullut erittäin tärkeä aspekti: miten ottaa vastaan epäonnistumiset (joita KAIKILLE tietenkin tulee). Oppia epäonnistumaan, olemaan harmistunut, mutta suhtautumaan siihen rakentavasti: missä voisin parantaa, oliko tässä jotain mitä erityisesti en osannut / ymmärtänyt, mistä voisin hakea apua, että ensi kerralla menisi paremmin. Ja toi avun hakeminen on mun mielestä todella tärkeä juttu. Uskaltaa etsiä apua, koska luottaa omaan oppimiseensa ja siihen, että avun hakeminen ei ole tyhmille, vaan niille, jotka haluavat oppia ja kehittyä.

Mitä tämä tarkottaa käytännössä? Erityisesti mua itteäni tietenkin kiinnostaa miten voin antaa lapselleni siivet lukitsematta johonkin 'minä olen X' -käsitykseen. Tärkein asia on tietenkin se, ettei labeloi lasta olemaan jotain ja olemaan olematta jotain muuta (lausahdukset kuten 'olet fiksu' tai 'olet tyhmä' jne.). Tämä on varmaan selvää kaikille.

Sitten olen tietoisesti ottanut käyttööni (no, jo kauan aikaa sitten) lausahduksia 'katsopas, olet oppinut / osasit!' tai 'tosi hyvä kun harjottelet' tai 'osasitpa hyvin hillitä itsesi, vaikka olisi tehnyt mieli tehdä jotain kiellettyä (kuten rikkoa mun tekemää hiekkakakkua)' tai 'vau, oot harjotellut tota tosi paljon ja susta on tullut paljon parempi!' tai 'noi tekee kyllä tosi hyvin. Ne on harjotellut sitä toooosi kauan.' Näin esimerkiksi.

Kun lapsi tekee jotain mistä riemuitsee, innostun mukana (joo, sohvalla pomppiminen on tosi hauskaa! (versus 'oletpas taitava / hyvä pomppimaan')). Kun lapsi tuo piirrustuksen / muun luomuksen näytille, pyydän lasta kertomaan mitä siinä ja saatan kiinnittää huomiota johonkin uuteen taitoon 'kato, sä olet oppinut piirtämään asian X! Sä oletkin kyllä harjotellut piirtämistä tosi paljon viime aikoina!' (versus 'onpa hieno / oletpas hyvä piirtämään!')

You get the drift. Tyytyväisenä oon alkanut seurata kuinka laps on alkanut puhua 'harjottelevansa' asioita. Onnistuttuaan tulee kertomaan silmät loistaen: 'osasin!'. Lämmittää mieltä.

Joo, kyllä tämä kirja avasi vähän sitä, että 'kannattaa kehua effortia lopputuloksen sijasta' ei nyt olekaan vain koulumenestystä, vaan tällä voi avata ihan koko maailman lapsen eteen ja rakentaa horjumattoman pohjan, josta lapsi uskoo omaan kehitykseensä ja pääsee valitsemaan mitä haluaa ilman mitään 'haluaisin tehdä asiaa X, mutta olen siinä huono. Siispä teen muuta'.

Noniin, ettekös tekin toivo, että mahalaps syntyisi jo ja mulla olisi vähän vähemmän aikaa istua koneen äärellä? Masentavaa tässä on se, että vaikka teksti on tosi pitkä, musta silti tuntuu etten ole saanut ihan kaikkea sanottavaani täysin sanottua.

6 comments:

  1. Hmmm. Ensinnäkin, hitto mua harmittaa etten ollut teidän mukana pe. Selkeästi oli kivempaa kuin mulla Oulunkylän Mustassa Pekassa synttärikamoja ostaen.

    Sitten toinen hmm. Tämä on musta tosi vaikea juttu. Periaatteessa joo just noin kaikki niin kuin sanoitkin, mutta: tossa suunnassa tulee helposti otettua se virheaskel, että elämässä tärkeintä on jatkuvasti kehittyä. Mä näen miten mun isä puhuu veljeni pojalle aina vain oppimisesta ja kehittymisestä (vaikkapa nyt sitten lasketetlun suhteen), eikä oikein muista kysyä että oliko kivaa.

    Niin että varmaan tämä "oletpa harjoitelut paljon ja oppinut hyvin" on parempi suunta kuin se iänikuinen "olet taitava" (Johon itse aina lankean), mutta sit pitäisi vielä muistaa kolmas ulottuvuus nimeltä "höntsäily", jossa tuetaan hauskaa tekemistä ilman sen suurempaan tavoittellisuutta.

    Tämän kirjoitti ikuinen tavoittelija, suorittaja, kehittyjä, oppija :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Toi on tosi hyvä - ja ehkä vähän taustalle jäänyt pointti. Mainitsin sen innostumisen lapsen kanssa vaikka sohvalla pomppimisesta - se on kyllä myös tosi tärkeetä, pitää vain kivaa ja olla innostunut mukana 'jeee! On sikahauskaa pomppia sohvalla!' :) (ja nimenomaan kysyä, että oliko kivaa)

      Ja myöskin sitten muistaa se, että 'JOS HALUAT, niin sinusta voisi tulla tosi hyvä kun harjottelet'. Kaikkea ei tarvi harjotella, kaikessa ei tarvi kehittyä, kaikessa ei tarvi olla huippuhyvä.

      Arvasin, että jotenkin en kuitenkaan saanut ihan kaikkea tässäkään tekstissä tietenkään sanottua :)

      Tärkeintä mun mielestä on välittää se tietous lapselle itselleen, että kyllä VOI jos haluaa, mutta se vaatii (usein) harjottelua (mutta se ei haittaa). Or something to that effect :-)

      Delete
    2. Ei kaikkea tarvi yhteen postaukseen saada mahtumaan, eihän siit ä muuten keskustelua synny :) Vitsi mä välillä kaipaan sellasta 70-luvun vanhemmuutta jossa keneltäkään ei vaadita oikein mitään. Tässäkin asiassa saa koko ajan varoa että tekee "oikein". Ainoa missä onnistun jatkuvasti hyvin on lapselle pettymysten tuottamisessa :D

      Delete
    3. Haha joo, aina kannattaa jättää jotain vähän auki!

      Ja hei, vanhemmuudesta tulee just sen verran paineita kun ite niitä ottaa ;) chillisti vaan - tämmöset on niin hienosäätöä ja todella kaukana siitä, että lapsella on perusasiat hyvin, mikä on tietenkin se tärkein. Pettymysten tuottamisen rinnalla! :D

      Delete
  2. Hyviä pointteja :) Omassa lapsuudessa ei paljon kehuja sadellut, pidin itseäni pitkään vain ja ainoastaan keskinkertaisena, joka "hyvällä tuurilla" veteli kymppejä todistukseen. Vasta jatko-opinnoissa ymmärsin, että hitsi mä olenkin tässä valitsemassani aiheessa myös vähän lahjakas. Ettei tää nyt enää ole pelkästään tuurista tai pänttäämisestä kiinni. Se oli silmiä avaava kokemus. Siihen asti koulumenestys tarkoitti minulle nörttileimaa, siitä eteenpäin lahjakkuutta. Toivoisin, että olisin saanut saman tuomion jo aiemmin, vanhemmilta tai vaikka edes opettajilta. Meillä suhtauduttiin aina niin kovin neutraalisti kaikkeen. Ja kel onni on se sen kätkeköön. Ai menikö vähän ohi aiheesta :D hups :D

    Noh, sanotaan nyt vielä niin, että omaa lastani kehun. Tapaan sanoa esimerkiksi kaupassa käynnin jälkeen mikä meni tällä reissulla hyvin tai mitä asiaa pitää seuraavalla kerralla vähän harjoitella. Harjoitella kuuluu jo lapsen omaankin sanavarastoon :D Mutta vielä tärkeämpänä pidän ihan vastikkeettoman kehun ja huomion antamista. Et ihan vaan hetken mielijohteesta halitaan ja kehutaan ihanaksi. Ihan vaan sellaisenaan.

    En jotenkin osaa ajatella vielä 2-vuotiaan kasvattamista noin tietoisena prosessina, mitä kirjoitit nyt ja mitä olet aiemminkin kirjoitellut. On hienoa, että tiedostaa ja hakee lapselleen parasta. Iso käsi ja kiitos, koska nämä on ajatuksia herättäviä tekstejä myös minulle :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, siis ihan ensinnäkin, meillä on todella paljon tätä 'olet IHANA ja RAKAS' -tyyppistä kehumista ja sitä mun mielestä ei voi ikinä olla liikaa :) Se kertoo siitä, mitä laps on MINULLE, ei kumpua asioista, lapsen tekemisistä.

      Kiva kuulla, että joku sai tästä ajattelemisen aihetta! Asioita voisi analysoida paljon vähemmänkin ja mennä paljon enemmän sellasella ilosella fiilispohjalla, mutta tää taitaa olla mulla vähän luonteessa :-)

      Ja toi asioiden puiminen, mikä meni hyvin ja mikä meni huonosti (esim. juuri kaupassa käymisen jälkeen) kuulostaa tosi hyvältä jutulta, voisin alkaa HARJOTELLA sitä myös meillä.

      Delete