Yhdestoista viikko. Kai se aika sitten vaan kuluu, päivä päivältä, viikko viikolta. Ensi viikon jälkeen nähdäkseni voikin alkaa olla jo melko turvallisin mielin.
Tällä viikolla alkio on muuttunut sikiöksi. Ja sillä on vasen ja oikea aivolohko! Älytöntä. Kaikki niin miniatyyrikoossa.
Soitin tosiaan maanantaina sinne ultraan, osittain myös miehen usuttamana. Olisivat töissä pistäneet miehelle työmatkaa juuri potentiaalisille ultra-viikoille, mutta nyt kävi niin että mies sitten jääkin kotiin että pääsee ultraan mukaan.
Kävi ilmi, että olivat varanneet mulle jo ultrat ja kuulemma kutsukirje oli lähdössä. Ultra on ens viikon perjantaina (9.12) ja kyllähän sitä totta puhuen melko paljon jo odottaa. Ja onneksi se mieskin tulee mukaan.
Mä olen sen sijaan ollut tätä viikkoa sairiksella. Maanantaina kävin töissä ja työpaikan lääkärillä, joka totesi että en tuu viikossa tästä paranemaan ja pisti mulle koko viikon sairaslomaa.
Oon siis ollut kotona, tehnyt äidille joululahjan, kieltäytynyt lukemasta Hesaria, nukkunu pitkään ja kattonu telkkaria. Tehnyt hyvää, vaikka sairastaminen onkin ikävää. Tavallaan on mukavaa, että on joku syy jonka varjolla voi hyvin omintunnoin ottaa rennosti.
Tässä kai täytyy kanssa alkaa valmistautua sukulaisille kertomiseen. Mun isällä on todella raivostuttava tapa painostaa pienillä vihjauksilla, jotka se itse varmasti vaan mieltää hyväntahtoiseksi vitsailuksi. Ei muuten, mutta se saa aikaan sellasta ärsytystä, ettei tekis mieli kertoa ollenkaan, kun toinen vihjailee.
Onneks mun mutsi (ja miehen vanhemmat) on hienotunteisempia tän kanssa. Kuitenkin se kertominen silti vähän jännittää, tuntuu että siitä nousee kovasti kohu.
Tosin hyvällä tuurilla miehen sisko pääsee kertomaan myös samanlaisia uutisia (niillä oli kanssa yritystä ja jos kaikki on menny hyvin niin ne tulee muutaman viikon meitä perässä), joten se ehkä jakaa huomiota :-) Enkä mä tiedä mitä siinä vanhempien huomiossa pelkään, pelkkää hyväntahtosta ja rakastavaa se on kuitenki.
No comments:
Post a Comment