Nukuin yön sikeästi, mutta juoksin unissani jotain maratonin mittaista matkaa (joka oli kylläkin enemmän suunnistusreitti). Tyypilliseen unen tapaan tuli jossain vaiheessa piste, jolloin en vaan päässyt eteenpäin enää, tarvoin kuin suossa. Käsilläkin yritin auttaa, mutta en vaan päässyt. Kaikki muut juoksi mun ohi.
Se riittämättömyys, se riittämättömyys.
Lisäksi musta tuntuu, että mulla on hampaassa reikä ja voitin nyt hammaslääkäripelkoni ja varasin samantein ajan itelleni.
Olot ovat olleet tänään onneksi suhteellisen helpot. Eilinen oli taas vaikea päivä (pahoinvointia jne.), mutta tänään on ollut onneks tosiaan ihan normaali olotila.
Kaikki sanoo, että raskausaika menee niin nopeasti. Musta tuntuu, että ootan kokoajan, että saataisiin tää ensimmäinen kolmannes kunnialla ohi ja voisin jo kertoa tästä ja kaikki olisi hyvin. Ja sitä ultraakin odottelen ja kutsua sinne. Toki se on vasta aikasintaan parin-kolmen viikon päästä, mutta saisi se kutsu silti jo tulla.
Hassua, melkein kyynelsilmin odotan sitä, että pääsisin näkemään sen pikkusen. Ihania äidillisiä tunteita syttyy.
Kyllä se eka kolmannes nopsaan menee. Ihan hurjaa vauhtia tämä aika huristaa ohi, onneksi sentään on odotusaikaa se 9 kuukautta! Tsemppiä, kohta se on jo ultrakin! :)
ReplyDelete