Monday, November 4, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 4 päivää

Viime päiviltä:

Uroteko: vein auton huoltoon ja työnsin lapsen rattaissa viimeset puolisentoista kilometriä sateessa hoitoon. Enkä edes ottanut taksia kotiin (vaikka mieli teki), vaan köröttelin dösällä. Tunsin itseni sankariksi.

Ihanuus: laps, joka lähettelee maamolle kieli pitkällä lento(kieli)suudelmia (kieli ulos, käsi suulle) ja juoksee paikalle kysymään 'maamo?' kun Skype alkaa soida.

Jännitys: lauantain ristiäiset, joissa meistä tuli kummeja. Seremonia meni mielestäni ihan hyvin: laps oli sylissä ja myötäili kovaan ääneen papin puheita 'MM-mm!' (think: gospel-henkinen seurakunta). Koko aikaa ei jaksanut kuitenkaan myötäillä, vaan välillä oli päästävä vapauteen. Totesin paremmaksi vaihtoehdoksi päästää laps menemään painimatsin sijasta ja niinhän se hit the ground running ja säntäsi samantien seurakuntasalin ovelle. Vilkasi taakseen virnistäen ja paineli eteiseen. Näköyhteys kuitenkin säilyi, joten annoin mennä. Ja kyllähän se sieltä sitten palasikin ihan itse - onneksi.

Kikatus: Napapäristys on noussut taas hitiksi kotona. Ei tarvii kauaa sohvalla maata, kun laps huomaa tilaisuutensa tulleen. Kipittää paikalle, noistaa paidan helmaa, lähestyy napaa hitaasti, kieli pitkällä ja päästää ilmoille kunnon mehukkaan  päristyksen. Monta päristystä. Ja pakkohan on antaa samalla mitalla takas, right?

Rehab: Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, oon antanut lapsen välillä pelailla mun puhelimella taaperoille tarkotettua peliä (muutamia minuutteja kerrallaan ehkä kerran päivässä). Lisäksi laps on kulkenut luuri korvalla huudellen 'ahoo!', mikä on ollut noin muuten vain supersöpöä. Ipadia ollaan katsottu lähinnä kynsienleikkuun yhteydessä (tähän kuluu aikaa yksi Shaun the Sheep -teemabiisi) ja välillä oon antanut sen sohia ruutua ja kirjotella kummallisia hakusanoja.

No, anyway. Käyttö on ollut tarkoituksella varsin vähäistä, mutta SILTI tästä on tullut jo päivittäinen mankumisen aihe. En tiedä mitä ihme huumetta noi laitteet erittää, mutta laps on jo koukussa. Ja siinä vaiheessa, kun laitteiden perään haikailtiin, vaikkei ne ollu missään näkyvilläkään, tuli stoppi. Voi kyllä, rajoitan tässä alle puolitoistavuotiaan lapseni ruutuaikaa.

No, onneksi käyttö on ollu vähäistä muutenkin. Call me old fashioned, mutta mun mielestä tuon ikäisten lasten kuuluu vielä leikkiä leluilla, joilla joutuu käyttämään mielikuvitusta, eikä istua pasiivisena alas tökkimään ruutua. Ei mua pienissä määrissä se haittaisi, mutta harmillisesti näyttää siltä, että pienet määrät ei oikein riittäisi.

Ollaan me oltu ulkonakin välillä.


4 comments:

  1. Joo, meillä on sama, iPadia ei voi oikein kauheasti antaa koska siitä ei suostuta luopumaan ilman JÄRKYTTÄVÄÄ huutoa.

    ReplyDelete
  2. Meillä on vähän toisin päin ton iPadin kanssa, pikkutyyppiä ei vois vähempää kiinnostaa. Ehkä se näkee vanhempansa liian usein laitteiden ääressä :)

    ReplyDelete
  3. Meillä ei edes ole ipadia, mutta samalla logiikalla ei kyllä hankitakaan. Musta itse laite on ok, mutta mun hermo ei kestäisi sitä mankumista. Tämä on tosin melko teoreettista löpinää, kun ko. vehje ei meitä aikuisia kiinnosta - emme siis ole lapsen takia hankkimatta sen enempää kuin hankkimassakaan.

    ReplyDelete
  4. Jep, onneksi ipadittomuus on alkanut tuottaa tuosta. Pidetty tiukasti poissa silmistä, oltu taipumatta mankumiseen ja mankuminenkin on alkanut selkeästi vähentyä. Puhelinta on vaikeampi pitää piilossa, mutta oon ollut huomaavinani, että rajotetummat käyttöoikeudet on alkanu kanssa tepsiä siihen. Phew. Crisis averted :)

    ReplyDelete