Wednesday, January 8, 2014

1 vuotta, 6 kuukautta, 8 päivää

Joku totesi Facebookissa Sanna Ukkolan kolumnista 'Kurittomat kakarat', että 'kurittomat vanhemmat'. Pelkän otsikon perusteella olin samaa mieltä. Sitten avasin kolumnin ja luin mistä tässä nyt oikein oli varsinaisesti kyse. Ja sitten ajattelin kirjottaa ajatuksista blogiin. Vähänpä tiesin Anu ehti ensin ja kiteytti vallan loistavasti munkin ajatukset. Ja siis oliko Ukkolalla omia lapsia?

Mäkään en ole koskaan tavannut vanhempaa, joka taipuisi antamaan lapselle herkkua, jos normiruoka ei kelpaa. En oo kuullutkaan kaverivanhemmuudesta, ja terminä se kuulostaa varsin erilaiselta kuin kiintymysvanhemmuus. En ole tavannut yhtään vanhempaa, jonka mielestä lapselle EI olisi tärkeää asettaa rajoja ja luoda niiden avulla turvaa ja järjestystä.

[EDIT: näin jälkikäteen mietittynä niin oon kyllä nähnyt vanhempia (erityisesti teini-ikästensä kanssa), jotka ostelee niille kamaa - vieläpä erityisen epäsopivaa (kuten K18 pelit) omasta selkeästi syyllisyydestään. Pisti kyllä heti vihaksi. Mietin myös joskus ennen lapsien hankintaa aika samanlaisia asioita, että tuntuu olevan paljon vanhempia, jotka ei oo kasvanut aikuisiksi ja ovat hukassa itensä ja vanhemmuutensa ja lastensa kanssa ja koittavat nimenomaan päästä lapsille kaveriksi vanhemmuuden sijasta.

Oikein nolottaa huomata, miten perspektiivi muuttuu (yhdestä kapeasta kaistaleesta toiseksi kapeaksi kaistaleeksi). Toisaalta, oon ollut vähän lohduttunut siitä, miten järkevästi pienten lasten vanhemmat tuntuu lastensa kanssa toimivan. Varmaan tilanne on sitten taas hyvin erilainen, kun lapsi on kymmenen, kolmetoista, viisitoista.]

Anu mainitsi hyvän pointin siitä, miten Suomessa ei siedetä lapsia. Muistan kuinka Espanjassa maamolassa ollessani yhdeksän aikaan illalla seistiin rappukäytävässä ja puolivuotias laps piti välillä melko kovaäänisiä äännähdyksiä. Kiusaantuneena tein (vaivihkaa) vaikka mitä, että laps mekkaloisi. Seurassamme ollut nelikymppinen nainen nauroi äänekkäästi 'antaa kailottaa mielipiteensä niin kovaan ääneen kun haluaa! Hänellä on asiaa!'.

Niin, eri on kulttuuri. Suomessa olisi tullut todella tulenkivenkatkuista kiroilua ja luultavasti poliisit jonkun kutsumana paikalle, jos rapussa on möykkäävä vauva. Että kehtaa häiritä kotirauhaa!

Mies toi (tapansa mukaan) esille hyvän pointin. Itsesäätelyn, self regulation. Muistetaanko sitä opettaa lapsille? Joissain maissa se ehkä tulee tiukan, auktoritäärisen, ehkä jopa fyysisillä rangaistuksilla maustetun kasvatuksen mukana more or less. Joissain maissa ei haluta kasvattaa siten, ja sitten unohdetaan opettaa sitä kokonaan. Ja kasvatusoppaita lukiessa (no, ei niin että niitä nyt olisin mitenkään HIRVEÄSTI selannut) puhutaan kyllä usein tunteiden nimeämisestä ja sen opettamisesta, että _haluaa_ tehdä oikein, mutta harvemmin kuulee muistutettavan itsesäätelyn opettelusta. Että osaa noudattaa sääntöjä, vaikka ei huvittaisi. Että osaa lopettaa tekemisen, vaikka haluaisi jaktaa.

Lienee selvää, että kyseessä on koko elämän kannalta tärkeä taito. Tässä yksi tutkimus (ihan vaan, että lähteet on kunnossa. Täytyyhän tällaisen vakavastiotettavan tiedeblogin pitää taso ja maine yllä).

Hyviä uutisia on nyt luvassa sen suhteen, että itsesäätelyä ei tarvitse lapseen piestä (heh), vaan on paljon erilaisia aktiviteetteja ja leikkejä, joiden avulla tätä voi (salaa) opettaa jo pienillekin lapsille. Täällä esimerkkejä.

Ja hei, tajusin juuri, että mehän ollaan jo vahingossa yksi tällainen harjoite otettu käyttöön! Ei saa sukeltaa tai hypätä sohvalta ennen kuin vastaanottava vanhempi on laskenut kolmeen ja laps on oppinut sitä jo odottamaan. 

Anyway, kertokaas valveutuneet vanhemmat, kuuluuko itsesäätelyn opettelu teidän kasvatukselliseen ohjelmaan erityisenä, omana osanaan, johon panostetaan leikein ja harjottein? Koska mulle tää tuli jonkinsorttisena ahaa-elämyksenä (vaikka mies muistutti, että raskausaikana olin tästäkin lukenut. Näemmä hyvin käytetyt minuutit siinäkin). 

[EDIT: puhuin tässä eka itsehallinnasta, mutta havahduin viime yönä, että 'itsesäätely' oli tietty se sana, jota hain. Korjasin.]

10 comments:

  1. Tuo Ukkolan kolumni oli melko kärjistetty niinkuin kolumnit yleensä, keskustelua herättääkseen kenties. "Lyhyesti" sanottuna: Minusta tuo Druckermanin kirja oli hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä, paljon mietittävää tällaiselle perhepeti-muijalle. Kannattaa lukea ihan vaikka kulttuureiden eroista oppiakseen ja viihteenä.

    Olen itse lastentarhanopettaja ja lapseni (kuukauden vanhempi kuin sinun,hauska ollut lueskella blogiasi) jo melkoinen tyranni, suutarin lapsella ei kenkiä ja silleen. Uskallan silti väittää että ennen tätä esikoista huutelin ihan päteviä töissäni vaikkei omia lapsia ollutkaan! :) Noita herkuilla palkitsijoita ja kaverivanhempia ihan oikeasti on yllättävän paljon eikä rajatkaan ole itsestään selvyys.

    Tuohon suomen lapsiepäystävällisyyteen(?) on nyt erityisesti tullut kiinnitettyä huomiota kun avoin 1 vee yrittää ottaa kontaktia kaikkiin eikä kukaan reagoi. Pettymys oikein loistaa kasvoista, karu maailma. Mutta joo, lopettaakseni tämän sepustukseni, tuollaisia pieniä itsehillinnän harjoitteita mielestäni kannattaa tietoisesti opetella ja moni opetteleekin vaistomaisesti. Välillä kannattaa kokeilla, että osaiskohan tää jo tällaisen ja yllättyä iloisesti. Nimim. se, jonka kersa on kiljunut äksänä lätäkössä tänäänkin useita kertoja

    ReplyDelete
    Replies
    1. Huh! Ilmeisesti mun kaveripiiri on aika rajottunutta, koska tollasia ei oo tullut mulle vastaan. Siinä suhteessa täytyy sanoa, että toivottavasti toi tosiaan sai jonkun vanhemman vähän ryhdistäytymään.

      Ja joo, mullakin on ollut kasvatuksesta kaikenlaisia mielipiteitä ennen lasten hankintaa. En edes kehtaa kertoa ääneen :-)

      Lisäksi vielä yksi nyökytys: tuo kontaktin ottaminen. No, lienee hyvä oppia, että Suomessa ollaan. Täällä ei kontaktoida vieraita.

      Delete
    2. Kai sitä jotenkin ajautuu samanhenkisten (=loistavien kasvattajien) pariin kun ei omassakaan ystäväpiirissä tuohon ole koskaan törmännyt. ;) Toisaalta, harva viitsii tunnustaa, että meilläpä saadaan lapsi puettua vaan suklaapatukan avulla.

      Ja kyllä, hyvä että lapset oppii mahdollisimman varhain jättämään kontaktit ja hymyt pois. Eivätpähän erotu joukosta. :)

      Delete
    3. Heh, aivan, molempiin! :)

      Delete
  2. Hei hyvä teksti! Ja kas, kiitos linkistä :) Mun mielestä kasvatuksesta saa kirjoitella lapsettomatkin, tietysti, mutta Ukkolan tyyli oli ihan älytön. Just paasasin siitä viimeisimpään kommenttiin blogissa, jos haluat käydä tsekkaamassa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Täytyypä käydä lukemassa! Ja niin, onhan se hyvä että teoreettikkojakin aina on ;)

      Delete
  3. Mää en viitsinyt koko kolumnia lukea, koska se oli niin kärjistetysti ja sterotypioita viljellen kirjoitettu. Ja ihan syystä. Paljon on nähty niitä vanhempia, jotka hiippailevat varpailleen lapsensa ympärillä ettei tämä vaan pillastu tai aiheuta meteliä yleisellä paikalla. Syyllistyn siihen toisinaan itsekin, mutta yritän myös opettaa sitä itsehillintää ja hallintaa kun tilanne on sopiva ja enenevässä määrin sitä mukaa kun lapsi kasvaa. Minusta siinä on kyse myös luottamuksesta. Täytyy antaa lapselle mahdollisuus olla luottamuksen arvoinen.

    Esimerkki: Ollaan kyläpaikassa, siellä on portaat. Ne kiivetään ensin muutaman kerran yhdessä ylös-alas ja kerrotaan, että saa kiivetä mutta ei yksin. Sen jälkeen annetaan lapselle hieman tilaa. Jos lähestyy portaita, muistutetaan että ei saa mennä yksin. Lapsi odottaa vanhemman mukaan. Toisella kertaa muistutetaan ettei saa mennä yksin, mutta ei mennä itse perään. Lapsikaan ei kiipeä (ERÄVOITTO!). Jos teen sen virheen että ryntään huolesta suunniltani portaita lähestyvän lapsen perään, lapsi kiipeää innosta puhkuen karkuun.

    Toisinaan lapsi osaa napottaa nätisti paikallaan, istuu kahvipöydässä pitkät tovit vieraiden seurana, osaa maistella juustoja ja hedelmiä kuin Välimeren lapset konsanaan ja osallistuu keskusteluun naurahtelemalla mukana. Aww, so sweet.

    Mutta sitten on sellaisiakin hetkiä kun uteliaisuus tai kujeilu voittaa. Kuten yks päivä uimahallin pukkarissa, karkuun ja kovaa. Tilanne päättyi siihen, että loukutin lapsen jalkojen väliin seisomaan että sain puettua itselleni rintsikat ym. kahta kättä vaativat vaatekappaleet.

    Kovin paljoa itsehillintää 1 v 4 kk ikäiseltä on vielä vaikea vaatia. Mutta jos ei vaadi ollenkaan niin eihän se sillä kehity :) Kovin tietoisia harjoitteita meillä ei ole tehty. Mutta minusta on tärkeää opettaa sitä, että jos jotain vaaditaan tai kielletään niin se pätee myös silloin kun äiti tai isi on nurkan takana :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olipa hyvä näkökanta ja vitsi täytyykin itekin alkaa lähestyä lasta tollasin metodein. Mulla on varmaan kanssa vähän hakusessa se, että mitä ton ikäiseltä lapselta voi odottaa - mikä on liikaa, mikä on taas liian vähän.

      Onhan se niin, että jos vanhemmat ei oo kauhean varmoja siitä mitä ovat tekemässä, niin se kyllä heijastuu varmasti lapsiinkin.

      Delete
  4. Uskon, että 7-henkisessä perheessä itsehillintä ja -säätely tulee pakostakin eteen, vaikken sitä sen kummemmin ole vielä opettanut. Onneksi on nuo isommat lapset jo sen verran järkeviä, että osaavat myös vähän ohjata, jos pienin on ihan reikäpäänä touhottamassa.

    Vaan tuo Suomen lapsivihamielisyys. Isompien äiti oli kiukkuisena komentanut lapsia, kun olivat iloisena moikanneet tuntematonta kaupungilla. Täällä kun ei sellaista tehdä! Oho! Mä kyllä jutustelen tuntemattomienkin kanssa, jos niikseen tulee, olivat mukelot sit ottaneet meiltä mallia. :D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, toikin on varmasti oma juttunsa. Isossa perheessä asiat toimii todella eri tavalla ja varmasti sitä oman vuoron odottelua tulee paljon enemmän. Hyvä jos homma toimii! :)

      Ja siis oho, että oikein ei SAA moikata tuntemattomia? No, siitä on Suomi tehty ;)

      Delete