2v-3kk-28pv & 2pv

Täällä ollaan, kotona jo pikkuisen kanssa. Kaikin puolin edelleen aika epätodellinen olo.

Sunnuntaina supisteli pitkin päivää. Makoilin sohvalla, koska se tuntui edesauttavan supistuksien säännöllisyyttä. Mutta make no mistake - kuten muinakin päivinä, sitten ne vaan pehmeni, hälveni ja katosi kohti iltaa. Käytiin reippaalla kävelyllä (ei tehnyt edes pahaa, kun ahteriinkaan ei enää ota niin), käytiin saunassa, pompin jumppapallolla,  whatnot.

Kymmenen aikaan lasta nukuttaessa tuli yhtäkkiä muutama tosi tiukka supistus. Neljän minuutin välillä. Kulmakarvat kohonneina jäin odottamaan ja tulihan sieltä seuraavakin. Riittävän tiukka, että olis tehnyt mieli oksentaa. Soitettiin Jorviin, sanoivat että tulkaa vaan kun haluatte. Herätettiin mummu ja pappa ja kerättiin kamat lähtöä varten. Supistuksiin tuli pieni, vähän pidempi tauko (6min?) ja aloin jo vähän epäröidä ('no ei meillä varmaan mikään kauhean kiire'). Anoppi totesi, että menkää ny, jos kerran luvan saitte.

Mentiin. Viittä vaille 11 oltiin paikalla. Naureskeltiin, että ei taida ihan sunnuntailapseksi kuitenkaan ehtiä. Kätilö tsekkasi ja kertoi - viis senttiä auki. En meinannu uskoa korviani. Pyysin, että saisin jotain puudutusta, kun arvelin etten ilmankaan selviä ja kätilö totesi, että epiduraalia ei enää kerkee, jotain muuta voisi harkita. Ilokaasumaski taas käteen vaikka ihan vaan rekvisiitaksi ja kävin hetkeksi makaamaan, että kätilö sai tutkittua uudestaan. Kaheksan senttiä auki.

Puudutusaikeet unohtui ja pyytämäni synnytysjakkara samoin (ei niiden supistusten kanssa olis ollu mitään mahkuja liikahtaa enää mihinkään). Varottamatta olikin jo pakko ponnistaa (ponnistus alkoi ennen kuin ehdin edes sanoa) ja kätilö totesi, että hyvähyvä. Jonkun aikaa ponnistelin ja lopulta lysähdin sängylle helpotuksesta, kun mahalaps oli ulkona. Kätilö kirjasi ponnistusajaksi neljä (!!) minuuttia, mutta väitän (ja mies kuorossa), että kyllä siinä nyt VÄHÄN pidempään meni. Kello oli nyt 20 vaille puoliyö. 

Siinä missä ehdin synnytyksen aikana päivitellä, että mikä ihme tyhmyyskohtaus oli saanut mut lähtemään tähän uudestaan, synnytyksen jälkeen about eka ajatus oli, että näinkö helpolla se menikin. Ja self-high-five, selvisin ilman puudutuksia! Kipu oli yhtä kova kuin ekalla kierroksella mutta aika todella paljon lyhyempi. 

Mahalaps punnittiin painamaan komeat 3785g ja pituutta 51cm, eli isompi kuin eka (3390g/49cm). Ja tyttö tuli, kuten olivat veikanneet. Jäätiin huoneeseen silittelemään lasta ja huomasin vasta taustalla soineen suomi-iskelmä-radion ("itkisitkö onnesta jos panisin sua kunnolla" - todellista herkistelyä vastasyntynyt sylissä).

Perhehuonetta ei uudelleensynnyttäjät saa, joten mies lähti kotiin, mä pääsin yksin kolmen hengen huoneeseen. Pyynnöstä mahalaps tsekattiin ja mut tsekattiin ja päästiin jo seuraavana iltapäivänä lähtemään kotiin. Kaikki siis ok.

Paitsi. Tällä typyllä on pieni nirhauma huulessa ja siinä missä lääkäri tai kätilö ei kumpikaan löytäny suulaesta halkeamaa, niin lääkäri oli kuitenkin konsultoinut HUSUKEa (huuli-suu-keskus tms). Sieltä sanottiin, että jäljen takana saattaa olla jotain vaurioita ylähuulen lihaksissa ja olisi hyvä tuoda näytille.

Voitte varmaan kuvitella miltä tämä kuulostaa vastasynnyttäneelle, hormoonihuuruiselle äidille? Yhyyyy! Onneks käytiin raskausaikana 3D ultrassa, jossa ultraaja oli todennut, että on normaalirakenteiset kasvot (suulakihalkiot yleensä bongataan tämmösissä). Eli toivottavasti ei mitään yllätyksiä varsinaisissa suun rakenteissa.. Myöskin kuulotesti meni läpi onnistuneesti jo Jorvissa (joskus saattaisi olla yhteyttä kuuloon). Ja kyllä noi huulen lihakset NÄYTTÄÄ toimivan ihan normaalisti.

Olo on topilas. Aivan loputtoman onnellinen kauniista ihanasta pienestä tulokkaasta. Huolestunut huulesta. Täysin avuton miten me hoidetaan lasten nukutus illalla (eilinen oli yhtä hulabaloota). Väsynyt. Mietityttää miten saan isommalle annettua riittävästi huomiota - tosin tällä hetkellä se on onneksi kohtuullisen helppoa, kun pienempi nukkuu vielä aika ison osan päivästä. Mietityttää saankohan ens yönä nukuttua ollenkaan (viime yö meni jotenkuten), pienempi näyttäisi tykkäävän syödä / valvoa sitten taas yöllä. Välttelen lukemasta uutisia äideistä, lapsista ja kuolemista.

Haaveilen siitä, kun kaikki on taas jo ihan tavallista, tasasta, tuttua ja rutiinia (muistan tän tunteen hyvin viime synnytyksestä). Ei tunnemyllerryksiä, ei stressiä, ei huolestumista. Että kaikki olis boring as hell - koska lastensaamisen jälkeen sekin on aika vaihtelevaa.

Varmaankin aika perussettiä synnytyksen jälkeisenä vuorokautena nro 2.

2v-4kk-26pv & 0pv

NYT!
 (entry jälkikäteen ajastettu syntymähetkelle)

2v-3kk-24pv & rv40+4

Trust me. Tiedostan kyllä miten häviävän pieniä ja naurettavia nämä mun ongelmat on. Kyllä, maailmani pyörii juuri nyt yksinomaan alati venyvän napani ympärillä.

Täällä istuu luultavasti Suomen (sisäänpäin) kärttyisin ja turhautunein nainen. Nää on näitä, että kyllähän mä nauran ja vitsailen aiheesta ulospäin, mutta deep down inside tunnen jonkin sortin pyhää vihaa kaikkia niitä kohtaan, joiden vauva on syntynyt ehkä jopa jo ennen laskettua päivää (mutta kuitenkin siis mukavasti 'turva-alueella'). Samaan aikaan mentaalinen pää riippuu alistuneesti: tää ei synny KOSKAAN (juujuu, tiedän kyllä, physically impossible. Juujuu, tiedän kyllä, vasta ollaan neljä päivää yli lasketun ajan - eihän ne edes lähtisi käynnistämään ennen kuin parin viikon päästä).

Päivät täyttyy kyllä puuhailuilla, laps on takaisin Porista ja energisempi ja iloisempi  kuin koskaan. Kotona on vaikka mitä puuhailtavaa (tiskit, pyykit, kaappien siivous jne..) plus että onnistuin kuin onnistuin addiktoitumaan uuteen telkkarisarjaan (Suits). Koitan miettiä muita, olla innostumatta satunnaista supistuksista (joita tulee siis sillon tällön pitkin päivää) ja venyttää tukalassa olotilassani hermoja mahdollisimman pitkälle, joskus vähän kyllä hammasta purren. 

Koitan ignoroida jostain hiipineen paineen, että mahalaps pitäisi saada nyt äkkiä ulos, koska muuten voi tulla ärsyttävää verojen kanssa puljailua miehen (pitkittyneen - sen piti syntyä jo!!) suomi-oleilun takia. Ja että isovanhemmatkin on hoitanu lasta jo TOSI monta päivää. Ja koska EN HALUA ENÄÄ NEUVOLAAN (nyt olisi vielä tälle päivälle kolme tuntia aikaa saada synnytys käyntiin..). Ei neuvolan takia, siellä on tosi mukava ja symppis terkka. Mutta sen takia, että se manifestoi mahalapsen syntymättömyyttä.

Internetistä löytyvien neuvojen listasta luultavasti vyöhyketerapia ja parafiiniöljy ovat ainoita kokeilemattomia asioita. Stressaamattomuus ja tilan rauhallinen hyväksyntä (siinä määrin missä mahdollista) ovat myös käytössä. Juu, naiset ovat täynnä paradokseja, erityisesti loppuraskaana olevat. Luultavasti supistuksien tullessa kunnolla toivon ettei ne olisi ikinä alkanutkaan.

Tulis nyt jo. Ja again, huumorillahan minä (vaikka totta toinen puoli). Mutta tän siitä saa kun on huono expectation management. Olin toiveikas ja lähes varma, että mahalaps syntyy ennen laskettua. Sen jälkeen olen ollut joka päivä niiden satunnaisten supistuspätkien kohdalla toiveikas, ellen lähes varma, että kyllä tänään / tänä yönä. Vaan ihan turhiahan tämmöset odotukset, pettymyksiä vaan tulee.

Tämänkin kirjotuksen aikana kaks ihan kohtuullisen tiukkaa 10 minuutin välillä. JOSPA TÄNÄÄN?

Ps. Hitti juuri nyt: André Rieu - Supercalifragilisticexpialidocious. Sulosinta kun laps painelee menemään hoilottaen tupukalivätylittieppialitouto! 

2v-3kk-23pv & rv40+3

Ei.

2v-3kk-21pv & rv40+1

Mä niin luulin jo. Luulin JO!

Kävin eilen vastahakosesti neuvolassa ja olin vielä myöhässä (jäin jumiin nimikeskusteluun miehen kanssa). Terkka otti vastaan myötätuntoisesti, teki tsekkaukset, kaikki normisti. Varovasti sitten alkoi puhua näistä jatkokäynneistä, että ne pitäisi sopia nyt - jaksatko tulla vaikka perjantaina. Äh.

Eilen illalla kaheksan aikaan alkoi jo supistella ihan mukavasti. Katottiin telkkaria, syötiin pastaa, käytiin myöhään illalla vielä kävelyllä ja siinä samalla vähän kellottelin. Ei  mitään älyttömän kipeitä, mutta ihan mukavasti niitä tuli. Kyllä tämä tästä, ajattelin! Sitten kello oli yli puolen yön ja todettiin, että olis varmasti oikein viisasta levätä. Otin kännykän, kynän ja paperin lähelle ja merkkailin paperiin aikoja unisena. Kuus minsaa. Seittemän minsaa. Viis minsaa. Kymmenen minsaa. Kakskyt minsaa. TUNTI.

Oo-koo. Neljän aikaan heräsin ja nousin ylös. Kevyitä suppareita vielä about kymmenen minsan välein. Valvoin pari tuntia, söin ja menin takasin nukkumaan. Herättiin yheksän jälkeen. Mokomista suppareista enää mitään tietoa. 

Tää onkin tämmönen raskaus. Ekassa raskaudessa siinä vaiheessa kun supistukset alkoi, ne vei suoraan synnytykseen. Tässä näitä on tullu pitkin matkaa ja oon jo monena yönä valvonu ja miettiny, että nytkö nytkö. No, ei vielä. 

Laps on Porissa mummun ja papan kanssa. Ollut jo kaks yötä, sillä on hauskaa. Ollaan skypeilty iltasin ja tohkeissaan kertoo päivän kuulumisia. Nukahtaa itkuitta, ei ole ilmaissut kaipaavansa kotiin. Sovittiin että voi jäädä vielä yhdeksi yöksi. Onneksi sillä on tommosia turva-aikuisia sen elämässä. Sai uuden potkupyöränkin. Kyseli hajooko nyt sänky, kun pappa oli kehunut että hyvää ruokaa ja santsannut lisää.

Laskettu päivä siis tuli ja meni, ollaan päivässä +1. Eka syntyi +5. Kai tää nyt ennen sitä? Tuu ulos pikkunen, saat virtahevon!

Vääräl..vieraalla maaperällä

Anu heitti ilmaan ihan mahtavan ja vaikean ja hauskan ja inspiroivan haasteen. Haasteen haastellisuus (siis mitä, eikö haasteiden olekaan tarkotus olla helppoja?) piilee siinä, että haasteessa on valtavasti potentiaalia ja mussa ei.

Tarkoitus oli kirjottaa jostain aiheesta, josta ei normaalisti blogiin kirjottaisi ja jonka suhteen on 'vieraalla maaperällä'.  No, en ole synnyttämässä (sigh, vieläkään) ja vaihtoehtona olis kodin pakkausta muuttokuntoon. Eli blogikirjoitus it is.

Harkitsin ensin äitiysvaatteitteni esittelyä (kulahtaneita vaatteita ja iso maha, wohoo!), mutta sitten ajattelin, ettei kukaan halua lukea kuinka mahtavia kymmenen vuotta vanhat tanssiverkkarit on (takasaumakin ratkennut - loistava ilmastointiaukko siis!).

Sitten ajattelin, että voisin esitellä meidän kodin. Paljastaa mahtavia niksejä, mm. miten pihakalusteiden pehmusteet saa ujutettua osaksi makkarin sisustusta vain yhden tuolin avulla. Tai miten säilöä samalla ilmotustaululla avaimia, aurinkolaseja, meikkejä, pinnejä, eurooppalainen Kela-kortti, kutsu hammaslääkäritarkastukseen, purkkaa (pari pussia), vauvalle menevä virtahepolelu jne.... Bonuksena olisin voinut esitellä laatikollisen kamerasälää, johon ei olla koskettu juuri lapsen syntymän jälkeen (ei uskoisi, mutta harrastin kuvausta joskus ihan oikeasti). Ei, ei sittenkään. 

No, puhutaanpa siis meikkauksesta! Tässä tulee siis suuret paljastukset, kurkistus Lydaksen meikkipussiin.

1) Meikinpohjustusaine. Totta puhuen löysin tämän (uudestaan) taas vähän aikaa sitten mun 'varastomeikkipussista' (you know, on se yks, jossa on käyttökama ja se toinen, jossa on ne kolme-neljä vuotta vanhat, joihin ei pitäisi enää koskea tikullakaan, mutta joita ei oo tullu heitettyä pois). En tiedä miksi lopetin tän käyttämisen sillon joskus, mutta nyt alotin uudestaan. Mulla on sellanen mielikuva, että se olis tehnyt mun ihosta kummallisen keltasen, mutten enää huomannut samaa efektiä. Luultavasti näkö heikentyny vaan.

Tasottaa ja mattapinnottaa ihon. Auttaa vähän, kun on tämmösiä nuoruudesta jääneitä kuoppia ja vanhuudesta tulleita ryppyjä. Ja lisäksi kun iho haluaisi loistaa, silleen huonolla tavalla, niin tällä saa vähän hillittyä. 

2) Meikkivoide. Oon koittanut siirtyä mahd. paljon luonnonkosmetiikkaan, mutta osaa tuotteista ei saa / en ole löytänyt hyvää. Tämä on kuitenkin hyvä (ja luonnonkosmetiikkaa). Kevyt, mutta riittävän peittävä. Huono purkki, näin stuffin ollessa lopussa joudun kaivamaan sitä muilla keinoilla ulos, kun pumppu ei enää pumppaa. Mutta kohta kun se on enemmän loppu, ostan sitä lisää.

3) Ripsari. Tässä on esimerkki tuotteesta, josta en ole löytänyt (hyvää) versiota luonnonkosmetiikasta. Vedenkestävä tai nou. Pahimmillaan ripsarit kyllä valuu tunnissa poskille (ihan ilman itkujakin), mutta auta armias, kun niitä sitten YRITTÄÄ putsata silmistä - ennemmin lähtee ripset kuin väri.

Internet (ja pari kaveria) suositteli Sensaita (38, volumizing). Ostin. Ei ole maailman luonnollisin lopputulos, mutta ei myöskään ole enää ripsarit poskilla ja ripsiäkin lähtee vain vähän, kun kiskon värejä lämpimällä vedellä irti.

4) Poskipuna. Ihan synteettistä. Mutta kriteeri oli saada puikkomainen puna. Toisinaan käytän tätä huuliinkin. Tällä on kyllä valitettavasti taipumusta kadota iholta kuin laps hoploppiin, mutta ainakin sillä meikkaushetkellä pääsee nauttimaan vadelmanpunaisista poskista.

5) Kulmakynä. Tämä on taas sellasta Luonnollista. Siinä on toisessa päässä harja, jolla saan harjattua kaikki viisi teini-iän liian innokkaasta kulmien nypinnästä jäljelle jäänyttä karvaa osoittamaan oikeeseen suuntaan. Sitten sillä voi piirtää uudet kulmakarvat ihan eri kohtaan.

6) Puuteri. Luonnonkosmetiikkaa. Tätä on kehuttu tosi paljon, joten sen täytyy olla tosi hyvä. Itse koen lähinnä pienen yleellisen hetken sutiessani kasvojani karvalla.

Ps. Oon muuten ostanut kaikki noi luonnonkosmetiikat Joliesta, joka on vallan ihana kauppa. 

Noniin. Nyt kun saataisiin tää mahalaps vielä ulos.

2v-3kk-17pv & rv39+4

Nope. Ei vielä(kään).

Ostin kuitenkin jumppapallon, jonka päällä pompin eilisillan. Yön nukuin levollisesti ja mukavasti. Kerran vähän havahduin siihen, että laps kuiskasi korvaani, että haluaisi kokeilla nänniä. Aamulla laps ihmetteli, että äidillä on ISO iimapallo!

Miehen vanhemmat ovat olleet täällä meidän kanssa ja viihdyttäneet lasta. Eilen kävivät saaressa, jossa laps oli ihmetellyt tikkaa, piirtänyt isolle paperille todella keskittyneesti itsensä, mummun ja papan saunaan (tooosiii monta lankaa!). Lisäksi jokaiseen piirrustukseen tulee ainakin yksi hauki ja pikkukala (ja luultavasti pikkukalan äiti - tule tänne kaakuun haukea!). 

Pöyrin eilisen levottomana kotona, häiritsin miestä, joka yritti tehdä töitä ja katsoin alkua leffasta (äh ei jaksa), katsoin yhden jakson HIMYMIä (äh ei jaksa), sorttasin kuvia, kunnes mies valtasi koneen, jolloin aloin lukea kirjaa (mutta äh ei jaksa). Ja bonuksena tuskastelin täydellisten vaunujen etsimisen kanssa. 

(Lontoon eteiseen ei oikein mahtuisi vaunuja oleilemaan, joten ajateltiin, että olisi hyvä olla näppärästi kokoontaittuvat vaunut, jotka menee pieneen tilaan. Lisäksi olis kiva, että vaunuissa voisi kulkea vuorotellen isompi ja pienempi laps ja matkustajan vaihtuessa ei tarttisi tehdä mitään suuria muutoksia (kuten vaihtaa ratasosaa koppaan tms). Mutta olis kiva, että pienempi vois katsoa työntäjäänsä ja isompi menosuuntaan. Niin, ja Maxi Cosin turvaistuin pitäisi voida saada adaptereilla kiinni. Yes I know, mission impossible.)

Mentiin illalla kaveripariskunnan luo (ruokailu ja ystävien kanssa jutustelu, ihan ilman keskeytyksiä! Eikä edes juuri puhuttu lapsista!). Tänään ajattelin lounastaa kaverin kanssa kaikessa rauhassa (jossain paikassa, jonne pääsee autolla vierelle). Huomaan alkavani miettiä surffailla tylsyyteen (ja levottomuuteen ja keskittymättömyyteen) verkkokauppoja, ihan vaan etsien mitä sitä voisi nyt ostaa. Todella tervettä kulutuskäyttäytymistä. Mies lukee statistiikkaa ja ilahduttaa mua kertomalla, että 'kolmasosa raskaanaolevista olisi tässä vaiheessa jo synnyttäny'. Kiristelen hampaitani, pistän saunan päälle ja ignoraan Espoon kaupungilta tulleen tekstarin, jossa muistutetaan ens viikon neuvolakäynnistä.

2v-3kk-14pv & rv39+1

Ihan vaan ettei kukaan nyt saa harhaluuloja: ei vauvoja täällä. Paitsi yks kaksvuotias, joka oli ihan innoissaan löydettyään leluksi päätyneen tutin naapurinlasten leluvarastoista. Oli vähän eri kiinnostus kapinetta kohtaan kuin sillon parikuisena, kun yritettiin tarjota (turhaan).

Sen sijaan päivän mietelause täältä (ihan lopusta): "joka kerta, kun lasta autetaan käyttäytymään oikein, hänen aivoissaan oikean käyttäytymisen malli vahvistuu." Asia, jonka haluan muistaa.

Tällä hetkellä innostaa (lasta): kuunneltiin lastenlaulua, jossa prinsessa antoi prinssin jalalle pusun ja prinssin jalka muuttuikin sammakon räpyläksi. Ollaan pussailtu jalkoja ja käsiä ja päitäkin ja OOH katso, sammakkoräpylät! Sammakkopää! Ja tästä innostuneena laps kiskasi päälleen mun topin ja pyörähteli ympäriinsä, kun pintettamekko! Paita oli trikoinen, kulahtaneen tahranen ja jotain luonnonvalkosen ja harmaan välimaastosta, enemmänkin maalaispiian mekko tai jedi-ritarin vaate. Mutta hei, ei anneta pikkujuttujen häiritä mielikuvitusta!

Muuten ei olotilassa muutoksia. Neuvola tänään, kaikki kuten ennenkin. Verenpainekin ok heti ekalla mittauksella. Mahalaps pää alaspäin lähtökuopissa, sf-mitta vähän keskiarvon alapuolella. Vauva on siis laskeutunut, sanoi terkkari. Jatkoi samaan hengenvetoon, että oli tossa aikasemmin tunnustellut toista mahaa ja arvioinut, että ei tää vielä tänään synny. Oli syntynyt samana iltana. Joten eipä nyt viitsi mennä tekemään mitään arvioita.

Supisteluja on tullu epäsäännöllisesti, välillä ihan kipeitäkin. Käväsin eilen teatterissa ja jossain vaiheessa aloin jo tunnustella, että tuleeko näitä säännöllisesti (onneksi olin rivin reunimmaisella paikalla). No, ei tarvinnu lähteä kuitenkaan synnyttämään. Koko yön näin supistelu-unia ja ihan varmasti jossain vaiheessa olin puolihereillä ja supisteli kunnolla. Mutta niin koitti aamu, ei vauvaa. Elättelen toiveita, että suunta on kuitenkin oikea. Onneksi sairaalakassista löytyy jo ne tärkeimmät: pussi Panttereita miehelle, Fazerin sininen levy mulle.

2v-3kk-13pv & rv39+0

Mahailluusio. Nämä kuvat ovat otettu peräkkäin. Toinen edestä, toinen sivulta. Toissapäivänä.

Ei raskausmahaa?

RASKAUSMAHA!

Huomioita kuvista ja (mun) raskauksista ylipäätään:

1) Maha ei ole paljo sivuille levinnyt. Eteen kyllä. En edes muista miten ekassa raskaudessa.

2) Tässä raskaudessa olen addiktoitunut Nutellaan. Viime raskaudessa appelsiineihin. En tosin tiedä onko näistä kummallakaan mitään tekemistä itse raskauden kanssa.

3) Tässä raskaudessa olen näin loppua kohti ihan helisemässä ja toivon vauvan pikaista syntymää, että voisin taas esim. kävellä. Viime raskaudessa kävin tälle viikolle asti joogassa. Viikolla 40 en mennyt koska en enää kehdannut. Fyysisesti olisin ihan hyvin voinut.

4) Tässä raskaudessa ei tullut linea nigraa. Viime raskaudessa tuli. Tuntuu hassulta tämä eroavaisuus.

5) Tässä raskaudessa painoa on kertynyt. Viime raskaudessa toooooodella vähän.

6) Tässä raskaudessa olen vienyt vain yhden pissanäytteen labraan. Viime raskaudessa kiikutin niitä sinne joka ikisen neuvolan jälkeen.

7) Tässä raskaudessa oli vähän vähemmän pahoinvointia alkuvaiheessa, mutta enemmän päänsärkyjä kuin ekassa.

8) Tässä raskaudessa mulla ei ole ollut mahatauteja tai karmivia flunssia. Vain muutama ärsyttävä nuha.

9) Kuvien taustalla näkyvä Ikea-kassi kertoo, että olen kuin olenkin inspiroitunut Saaran Project 333:sta, eli tähtäimestä rakentaa vaatekaappi, jossa on vain vähän, mutta sitäkin laadukkaampia ja loppuun asti mietittyjä vaatteita. Ja samalla vähentää vaatteiden ostamista väkevällä kädellä (ja etsiä shoppaushimolle joku toinen purkukanava - no, onneksi on näitä kasvavia lapsia, joiden vaatekaappia pitää uusia jatkuvasti).

Tää on mietityttänyt mua kovasti tää projekti. Kuulostaa ihanteelliselta, mutta mulle on heti tullut mieleen monia sudenkuoppia. Tunnistan itsestäni tunnepukeutujan: jokaiseen fiilikseen pitäisi olla oma vaate. Toisaalta, päädyn silti aina pukemaan vain tiettyjä vaatteita. Ostan paljon mielikuvia.

Myös: en osaa arvata mistä vaatteesta tuleekin mun iätön suosikki ja mistä ei. Mun on vaikea pysyä yhdessä vaatekoossa. Raskaudet ja imetykset aside mun vaatekoko menee ja tulee (ehkä pitäisi olla vaatevarastot muutamaa eri kokoa ajatellen?). Katson ihania vaatteita ja haluaisin pukeutua niihin ja näyttää JUURI tuolta. Toden tullen valitsen sitten kuitenkin ne farkut ja lenkkarit. Ja tuhat muuta juttua.

Etenen tässä projektissa kuitenkin pikkuhiljalleen ja paljon tuossa Ikea-kassissa on raskausvaatteita (voi kyllä, toiveajatteluna oon alkanut jo viedä niitä pois!).

10) Meidän eteisen peilit pitäisi pestä.

Bonus material: kehumisesta

Ei vauvaa vieläkään. Niinpä ilahdutan arvoisia lukijoita seuraavalla puuduttavalla pohdinnalla. Duunit ja himat käsitelty. Toinen mielessä muhinu juttu: kehuminen. 

Tätä aihetta oon miettinyt (myös aikasemmin tässä blogissa ja) tuttujen ja tuntemattomien kanssa erinäisissä keskusteluissa. En malttanut olla riivamatta tällä aiheella jopa ihania-ihania fellow-bloggareita, joita pääsin tapaamaan (luultavasti mikään muu syy paitsi synnyttäminen ei olis saanut mua lähtemään ulos kodista. Kiitos Milla, Anu, Siina, Saara ja Liina <3). 

Kantoja on monenlaisia - jopa niin ääripäitä, että lasta ei saa kehua (ollenkaan), koska se asettaa vanhemman rakkauden sellaseen valoon, että lasta rakastetaan vain jos se osoittaa ominaisuuksia x tai y tai suoriutuu jostain tavalla z. Yleensä nää mielipiteet tulee ihmisten luettua jonkun jenkkikirjan, jossa kirjailija yrittää saada ylitsevuotavan kehuvia jenkkivanhempia vähän hillitsemään itseään.

Noh, menemättä siihen sen pidemmälle mun näkökulmassa kehuille on selkeä, oma paikkansa ja aikansa, joka ei mitenkään vaaranna vanhemman rakkauden kokonaisvaltaisuutta ja pysyvyyttä, teki lapsi mitä vain. Rakkaus on ja pysyy. Mutta kaiken ei tarvi (eikä pidä) aina olla fantastista ja briljanttia, kehuilla ei dismissata lasta ('hieno piirrustus,  menepäs nyt pois') ja kehuilla ei labeloida lasta (oletpas hauska/älykäs/hyvä jne.). Ja tästä viimesestä pointista piti puhumani. 

Luin joskus aikoinaan useampaankin kertaan täällä mainitsemastani Brain rules for baby -kirjasta, että  (tutkimusten mukaan) effortin kehuminen oli parempi kuin tuloksen kehuminen. Yksinkertaistettuna, jos lapsi on saanut kokeesta hyvän arvosanan, niin 'vau, sä olet opiskellut ton aihealueen tosi hyvin!' on paljon parempi arvio tuloksesta kuin 'vau, sä sait tosi hyvän arvosanan, oletpas fiksu!'. 

Kuulosti ihan järkevältä. Mulle kuitenkin tän varsinen scope avautui tässä kun lueskelin Mindset: How you can fulfil you potential -kirjan. (Joo, kirja OLI aika höttöä, lyhyestä asiasta paaaaaaljon sivuja. Mutta siellä oli tosi hyviä pointteja (erityisesti viimesessä kahdessa luvussa, joissa päästiin siis itse asiaan)). Kyse ei ole (vain) siitä, että lapsi oppisi arvostamaan vaivannäköä ja saisi siten paremmat arvosanat kokeesta, pärjäisi paremmin koulussa ja pääsisi parempiin yliopistoihin. 

Yksinkertaisimmillaan kirjan sanoma oli: näe itsesi (lapsesi, oppilaasi, puolisosi, alaisesi jne...) keskeneräisenä (mutta tietenkin arvokkaana) palettina. Älykkyys ja taidot eivät ole ennaltamäärättyjä arvoja, vaan KAIKKEA voi kehittää. Joskus oikeanlaisen metodin löytäminen saattaa viedä aikaa - ja eniten vaivaa on luultavasti sen oikean mindsetin (asenteen? älykuvion? mikä nyt sopisi suomennokseksi..) omaksumisesta, ylläpitämisestä ja kasvattamisesta.

Hirveän yksinkertaista, right? Harjotus tekee mestarin ja silleen?

Mä sain lapsena hirveästi kehuja (erityisesti äidiltäni). "Sä olet fiksu, hauska, osaava, lahjakas, taitava ja susta voi tulla mitä ikinä sä haluat". Ihanahan (ja vaivaannuttava) näitä sanoja oli periaatteessa kuulla ja se auttoi todella paljon mun itsetunnon kehittymisessä. Samaan aikaan se kuitenkin nakersi toisesta päästä. 

Graavimpana esimerkkinä mulla meni ikuisuus, että uskalsin hakea mihinkään opiskelemaan. Epäonnistumisen pelko oli ihan hirveä! Koska siis joko mun pitäisi päästä sisään käytännössä opiskelematta (koska olenhan fiksu) tai sitten en pääse sisään, mikä tarkoittaa, että en ole fiksu. Right? Wrong. Kun lopulta hain kouluun, en halunnut kertoa siitä kellekään, etten joutuisi paljastamaan mahdollista epäonnistumista, vaan saisin velloa ihan keskenäni huonoudessani.

Epäonnistumisesta äiti olisi tietenkin lohduttanut ja tukenut kaikin tavoin. Kuitenkin ajatus siitä, että olisin joutunut paljastamaan sille, etten olekaan 'fiksu', tuntui kamalalta. Jos joku olisi kysynyt multa onko älykkyys joku asia, jonka kanssa ihminen syntyy ja se on valmis paketti, jota ei voi muuttaa, olisin vastannut, että joo. Tällä hetkellä oon valmis uskomaan, että älykkyys(kin) muiden taitojen ja ominaisuuksien ohella on jotain, mitä pystyy venyttämään aaaaika pitkälle, kun löytää oikeat tavat.

Toinen tämän mukana tullut erittäin tärkeä aspekti: miten ottaa vastaan epäonnistumiset (joita KAIKILLE tietenkin tulee). Oppia epäonnistumaan, olemaan harmistunut, mutta suhtautumaan siihen rakentavasti: missä voisin parantaa, oliko tässä jotain mitä erityisesti en osannut / ymmärtänyt, mistä voisin hakea apua, että ensi kerralla menisi paremmin. Ja toi avun hakeminen on mun mielestä todella tärkeä juttu. Uskaltaa etsiä apua, koska luottaa omaan oppimiseensa ja siihen, että avun hakeminen ei ole tyhmille, vaan niille, jotka haluavat oppia ja kehittyä.

Mitä tämä tarkottaa käytännössä? Erityisesti mua itteäni tietenkin kiinnostaa miten voin antaa lapselleni siivet lukitsematta johonkin 'minä olen X' -käsitykseen. Tärkein asia on tietenkin se, ettei labeloi lasta olemaan jotain ja olemaan olematta jotain muuta (lausahdukset kuten 'olet fiksu' tai 'olet tyhmä' jne.). Tämä on varmaan selvää kaikille.

Sitten olen tietoisesti ottanut käyttööni (no, jo kauan aikaa sitten) lausahduksia 'katsopas, olet oppinut / osasit!' tai 'tosi hyvä kun harjottelet' tai 'osasitpa hyvin hillitä itsesi, vaikka olisi tehnyt mieli tehdä jotain kiellettyä (kuten rikkoa mun tekemää hiekkakakkua)' tai 'vau, oot harjotellut tota tosi paljon ja susta on tullut paljon parempi!' tai 'noi tekee kyllä tosi hyvin. Ne on harjotellut sitä toooosi kauan.' Näin esimerkiksi.

Kun lapsi tekee jotain mistä riemuitsee, innostun mukana (joo, sohvalla pomppiminen on tosi hauskaa! (versus 'oletpas taitava / hyvä pomppimaan')). Kun lapsi tuo piirrustuksen / muun luomuksen näytille, pyydän lasta kertomaan mitä siinä ja saatan kiinnittää huomiota johonkin uuteen taitoon 'kato, sä olet oppinut piirtämään asian X! Sä oletkin kyllä harjotellut piirtämistä tosi paljon viime aikoina!' (versus 'onpa hieno / oletpas hyvä piirtämään!')

You get the drift. Tyytyväisenä oon alkanut seurata kuinka laps on alkanut puhua 'harjottelevansa' asioita. Onnistuttuaan tulee kertomaan silmät loistaen: 'osasin!'. Lämmittää mieltä.

Joo, kyllä tämä kirja avasi vähän sitä, että 'kannattaa kehua effortia lopputuloksen sijasta' ei nyt olekaan vain koulumenestystä, vaan tällä voi avata ihan koko maailman lapsen eteen ja rakentaa horjumattoman pohjan, josta lapsi uskoo omaan kehitykseensä ja pääsee valitsemaan mitä haluaa ilman mitään 'haluaisin tehdä asiaa X, mutta olen siinä huono. Siispä teen muuta'.

Noniin, ettekös tekin toivo, että mahalaps syntyisi jo ja mulla olisi vähän vähemmän aikaa istua koneen äärellä? Masentavaa tässä on se, että vaikka teksti on tosi pitkä, musta silti tuntuu etten ole saanut ihan kaikkea sanottavaani täysin sanottua.

Bonus material: duunia ja kotia

Viime aikoina on eri blogeissa pohdiskeltu tätä nykymaailman asetelmaa, mutsit himaan vai duuniin. Kuka maksaa ja kuinka paljon maksaa yhteiskunnalle tai äidille olla kotona. Ajattelin lisätä lusikkani tähän soppaan, eli miten meillä ja miksi.

(Niin, nyt on sitä aikaa kirjottaa. Mennään vähän eri tasoilla kuin 'käytiin puistossa ja oli märkää' -postaukset.)

Mähän olin äitiyslomilla siihen asti, että lapsi täytti vuoden. Sen jälkeen mies jäi isyyslomille (hoitovapaalle) kolmeksi kuukaudeksi. Sitten lapsi meni hoitoon. Mä aloin tehdä 80% viikkoa. Näin jatkettiin koko vuosi, kunnes jäin uudestaan äitiyslomille. 

Nyt tällä kertaa miehellä on 4 viikkoa isävapaita, enkä usko sen voivan jäädä hoitovapaalle siellä Lontoossa. Itse en näe palaavani takasin töihin ainakaan ennen 2016 tammikuuta. Riippuen missä ollaan, mikä taloustilanne, minkälaisia hoitomahdollisuuksia meillä on, haluaisin ehkä olla vähän pidempäänkin.

Asiaa pohdiskellessani suurin osa (ellei kaikki?) meidän lapseen kohdistuneet päätökset on tullu multa, ihan alusta alkaen. Siinä vaiheessa, kun lapsi syntyi, mussa heräsi eloon osa, josta en ollut tiennytkään. Se oli sellanen primitiivinen osa, joka sai kiihkeästi haluamaan olla maailman paras vanhempi. Joka sai tyydytystä kun pääsi täyttämään lapsen tarpeita ja joka ei todellakaan halunnut tyytyä siihen, että 'kunhan sillä on kaikki suurin piirtein ok', vaan kaiken piti niin hyvin, kun mulla mitenkään olisi vaikutusmahdollisuuksia. Että jos johonkin kannattaa elämässä panostaa, niin se oli lapsen hyvinvointiin, vanhemmuuteen ja oikeisiin ratkaisuihin.

Miehelle (joka on vallan ihana ja rakastava isä) vanhemmuus ei kuitenkaan iskenyt ihan yhtä kovaa. Eli meidän rimat ja kriteerit oli ja on jossain määrin eri tasoilla mitä lapseen tulee.

Lapsen mennessä hoitoon koin, että se on liian pieni menemään tarhaan. Miehen mielestä tarha olis ollut varmasti ihan ok. Niinpä näin kaveriperheen  äidin kanssa aika paljon vaivaa, että saatiin meille mahtava lastenhoitaja.

Lastenhoitajan ollessa kipeänä koin, etten halua (tai uskalla) jättää lasta yksin täysin ventovieraan ihmisen hoitoon (nukutuksineen, ruokailuineen jne.) koko päiväksi. Miehen mielestä se olis ollut ihan fine. Niinpä mä jäin kotiin tekemään etätöitä ja duuni joutui joustamaan (taisin kerran-pari kiristää kyllä miehen jäämään myös kotiin). Oon ikuisesti kiitollinen mahtavasta ja ymmärtävästä esimiehestä.

Mun mielestä oli parempi, että laps on lyhyttä päivää hoidossa. Mies olisi ollut ihan fine, vaikka laps olis ollut alusta alkaen täyttä päivää. Niinpä mä hyväksyin, että just nyt ei ole urakehitykselle otollisin aika ja jäin tekemään 80% viikkoa. Mies ei.

Mä halusin päästä vaikuttamaan ruokaan, jota laps hoidossa syö (ja toisaalta sovittiin, ettei lastenhoitajan tarvi kokata). Mies olisi ollut varmaan ihan tyytyväinen, vaikka joka päivä olis ollut tarjolla eineksiä. Siispä kokkailin viikonloppusin ruokaa, että viikolla oli mitä tarjota.

Tässä alkaa olla selkeä kuvio miksi äiti (ja äidin duuni) joustaa, kun miehen ei. Äiti laittaa duunin joustamaan, koska duuni on (tai olisi jos olisin vielä töissä) juuri tällä hetkellä huteralla kakkossijalla, (sori nyt vain) kun lapsen hyvinvointi kirkkaalla ykkösellä. Tulee aika, jollon lapset on isompia ja duuniin ehtii keskittyä taas paremmin.

Sanottakoon, että mä lähden tässä kuitenkin siitä, että nämä ovat mun valintoja. MÄ halusin lapselle lyhyttä päivää jne. joten en ole missään vaiheessa kokenut että miehen pitäisi haluta samoja asioita tai toimia vastoin omia fiiliksiään sen takia, että MINÄ haluan. Minunhan nämä päätökset ovat.

Tästä syntyi (Project Mama:n kommenteissa, jonne itekin kirjotin) pohdinta, että miksi meidän vaistot on erilaisia ja onko toisen vaistot sitten jotenkin 'oikeampia' kuin toisen? Ja kuinka paljon vaistoista on oikeasti VAISTOJA ja kuinka paljon esim. tutkimusten / kirjallisuuden synnyttämää syyllisyyttä.

Se on ihan hyvä kysymys. Vaistomaisesti (heh) vastaisin, että tietenkin mun vaistot on enemmän oikeassa ja paremmaksi lapselle ;) (tai ainakin niitä vaistoja on vaikea paeta). Lisäksi uskoisin, että mikäli motiivit toimia jotenkin tulee jostain ulkopuolelta (esim. luetusta tutkimuksesta tms), niin se tuntuisi erilaiselta. Että sitten mentäisiin enemmän linjoilla tiedän tämän olevan hyväksi lapselle vs. tunnen että tämä olisi parempi ratkaisu. Syyllisyys tuntuu erilaiselta kuin vaistoja vastaan toimiminen.

Ja onhan näitäkin muutama: yksi esimerkki tämmösestä ei-vaistonvaraisesta toiminnasta, jota halusin sitkeästi tehdä oli sormiruokinta. Toinen oli vessahätäviestintä (en olisi varmaan vaistonvarasesti tätä keksinyt, mutta luin aiheesta). 

No mutta, tässä meidän tarina. Seurailemalla näitä vaistoja ja olemalla Se Äiti, jonka duuni sitten joutuu joustamaan ruokin varmaan ikävästi stereotypioita, vahvistan monien kammoksumaa äitimyyttiä ja ammun työssäkäyviä kanssa-äitejä jalkaan. Ja miehen duuni taas on ja voi hyvin. 

Toki miehellekin lapsen hyvinvointi on ykkössijalla, mutta kriteerit hyvinvointiin ovat vaan matalammalla, eikä duuni joudu joustamaan. Ja ei, en olisi ollut valmis joustamaan kriteereistäni duunin takia. Ei, en tiedä mitä olisin tehnyt, jos vastaan olisi tullut liian monta omat kriteerit vs. duunin joustamattomuus -valintaa.

Sanottakoon vielä, että nautin kyllä työstäni ja haluan tehdä sen parhaalla mahdollisella tavalla ja hommaan paneutuen ja keskittyen. Pystyn siihen (paremmin), kun lapsen hyvinvoinnista ei tarvitse kantaa huolta (vaan vaistot ovat tyytyväisiä). Ja uskon vahvasti siihen, että just nyt on ok antaa lasten viedä. Tulee aika, jollon lapset on isompia ja duuniin pystyy keskittymään aivan eri tavalla. Monta monta vuotta. Eläkeiän noustessa vielä enemmän, hurraa!

Kuulostaako tämä kellekään muulle tutulta?

2v-3kk-9pv & rv38+3

Ollaan tultu siihen pisteeseen, että istun huonekalun tavoin - paitsi että hyödyttömänä - huoneessa. Mummu ja pappa ja isi hoitaa. 

Nautin hetkistä, joissa voin katsoa riemuitsevaa lasta 'piillän hauen nooiiiiin ja välitän sen ja tossa on sen lanka [jalka] ja lisää lankoja noin noin noin noin! Katopa äiti, piilsin hauen! Ja pikkukalan! Tossa on päälynä!' 

Toisaalta tuskastelen hyödyttömyyttäni (vaikka tiedän ettei tarttis). Oon tilassa, jossa ehkä eniten ärsyttää se, etten saa tehtyä mitään järkevää tai sellasta, josta olen tässä jo päiviä, viikkoja, jopa kuukausia haaveillut. Lukea sitä jotain tiettyä kirjaa. Pelata. Suunnitella, miettiä, luonnostella. Kirjottaa. 

Vähän niinkun lentokoneessa. Sais kerrankin olla häiriöttä ja keskittyä ja olis vaikka mitä tekemistä mukana, mutta jotenkin ei huvita, vaikka hyvänen aika se olis NYT tai sitten vuosien päästä. Sen sijaan tuijotan facebookin news feediä ja kommentoin täysin irrelevantteja kommentteja (fine, vähän pelasin. Ja järjestelin kuvia). Koitan olla miettimättä, että tätä immobiliteettia voi kestää vielä kolme viikkoa. Time well spent.

No, haaveilen tässä samalla syömisen vapaudesta. Siitä, ettei liikkuminen satu. Urheilusta. Ja tietenkin siitä pienestä vauvanyytistä, jota saan imettää, pitää ihoa vasten ja helliä. Unelmoin miten istutaan koko perheen kesken sohvalla isossa pesässä peiton alla ja luetaan (luultavasti Pete&Pulmu-) kirjoja. Vähän aikaa maailma on taas neljän seinän sisällä. Pitäis varmaan muuten muistella miten se liinasidonta nyt tehtiinkään. Sairaalakassi on puoliväliin pakattu ja lista mukaan otettavista tavaroista tulostettu.

Laps on kehittänyt nuhan. Koitan olla tarttumatta. 

Herään aamusin ja rutistan lasta ja mietin miten elämän yksi tyydyttävimmistä tunteista on saada antaa lapselle rakkautta ja hellyyttä niin paljon, ettei sen kuppi ole ikinä vajaa. 

2v-3kk-7pv & rv38+1

Juuh elikkäs mjoo (ihan itse improvisoiden keksin tuon viimesen osan). Nyt ollaan siinä pisteessä raskautta, että kroppa sanoi stopseishalt. Tilanne on siis se, etten oikeastaan juurikaan pysty kävelemään. Tossa laps nököttää vierellä ja katsoo Kaapoa. Vuoden mutsi täällä moro, fiilikset korkeella! 

Ekassakin raskaudessa oli iskiaskipuja, mutta lähinnä jos nukuin jotenkin huonossa asennossa. Nyt niitä on kokoajan ja oikeastaan eilisen dösä+kirjasto-retki näytti olevan liikaa. Yön yli nukkuminen ei parantanut tilannetta. Jipii.

Mahalaps on nyt täysillä viikoilla, vaan milläs se houkutellaan ulos? Eli pientä sumplimista miten lapsenhoito järkätään, kun kotona on yksi työpaineissa ja toinen lonkkapaineissa.  Oikein harmittaa, kun olisi kivaa olla ja tehdä lapsen kaa, mutta rampana perässä nilkuttaminen kun laps viilettää fillarilla autotielle ei kauheasti houkuta ulkoilemaan. Käytiin sentään omalla pihalla piknikillä syömässä välipalaa. Syksy-schmyksy.

Kerroinko, laps on alkanut piirtää omakuvia ja jopa yhden perhepotretinkin väsäsi. Upeasti meillä kaikilla (isi, äiti ja laps) oli yksi punainen ja yksi musta silmä. Sininen suu. Monta jalkaa, lapsella eniten, koska laps on kaikkein nopein - tietenkin. Pakahdun vähän.

Tänään oli sen sijaan neuvola. Kaikki about normaalisti, ei sanonut mitään pään kiinnittymisestä, mutta sanoi, että 'toivottavasti ei enää nyt heti nähdä' ja uskoisin sen olleen toivotus lyhyelle loppuodotukselle. Verenpaine taas pikkasen korkea, muttei hälyyttävästi, eikä jaksanut mitata uudelleen. Mahakäyrä keskiarvolla. Sydänäänet ok. Laps sai vesirokkorokotteen. Haamittaa, nyyhkytti vielä vähän autossa. Just nyt tässä rampaustilassa mua vähän myös.

Lapsparka odottaa lunta kuin kuuta nousevaa. En oikein tiedä miten sille kertoisi, että tänä vuonna ei paljoan tulla pulkkailemaan - I reckon.

Mies ja laps piilosilla. Vaan kumpi etsii ja ketä?

2v-3kk-4pv & rv37+5

Ja niin koitti se päivä, kun mies palasi kotiin. Oikeestaan otin varaslähdön rentoutumisessa, kun buukkasin mummun & papan hoitamaan lasta koko eilisen. Itsehän sillä välin olin jämähtäneenä koneen äärelle ja virtuaalisisustin Jamiroquain tahdissa meidän Lontoo-kotia. Oli muuten uskomatonta keskittyä johonkin yhteen asiaan  useammaksi tunniksi. Saada jotain aikaan. Istua hiljaa ja miettiä. Pohdiskella. Sommitella. Tuijottaa tyhjyyteen ilman keskeytyksiä. Syödä jätskiä piilottelematta. Nutellaa kanssa.

Siinä missä on ihanaa saada mies takaisin, tässä vaiheessa raskautta alkaa olla ihanaa saada myös toinen käsipari arkeen (suoraan sanottuna voisin ottaa vielä pari lisääkin). Myös siis VAPAUS! Vapaus suunnitella menoja ilman lasta! Vapaus lähteä vaikka vain illalla kauppaan IHAN YKSIN. Vapaus mennä vaikka takapihalle seisomaan päälleen tunniksi. Ihan yksin ja ilman kysymyksiä.

Don't get me wrong, oon nauttinut tästä ajasta lapsen kanssa aivan mielettömästi. Meillä on ollut kivaa ja oon ollut erityisen tyytyväinen siihen, etten pistänyt lasta sinne tarhaan. Mä viihdyn. Mutta sitten tää toinen puoli.

Niin, alan myös (vissiin toistaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan) olla tosi done tän mahan kanssa. Niiiiin kömpelöä, vaivalloista, hidasta, hankalaa..... En muista kyllä yhtään edellisestä raskaudesta olleeni näin pinkeä ja tukala tässä kohdin. Ja kaikesta tästä oon ihan varma, että kyllähän tää tästä syntyy pian (nyt kun mieskin on kotona ja lupa annettu). Eei mee laskettuun aikaan asti ... EIHÄN??

Noin muuten on ollut aivan liikuttavaa katsoa isiään halailevaa ja pussailevaa pientä lasta, joka huokuu onnellisuutta isin paluusta. Kattopat iti! Mittä iti on? Nyt on taas iti! Nää viis viikkoa otti kyllä koville sillekin. Mainitsin, ettei laps suostunut jäämään hoitoon keskiviikkona - no fine, vähän vieras paikka ja kaikkea. Kulmakarvat sen sijaan kohosi, kun perjantaina laps epäröi jopa lähteä mummun ja papan mukaan 'haluun olla kotona äitin kantta'. Normaalistihan tyyppi menee, eikä moikka kerkee sanoa.

Mutta joo, ehkä tää on hyvä nauttia tästä pienestä seesteisestä hetkestä ennen mahalapsen tuloa ja arjen muuttumista taas totaalikaaokseksi vieraassa maassa.

2v-3kk-1pv & rv37+2

Huomionarvoisia asioita, että ne muistettaisiin.

1) Oltiin eilen bussilla Kampissa puistoilemassa ja shoppaamassa Suomalaisessa kirjakaupassa tarroja ja sormivärejä. Matkalla Suomalaiseen nähtiin kävelevä hammas. Oikeastaan se oli tyyppi, joka oli markkinointimielessä pukeutunut hampaaksi ja käveli. Yhtälailla, se oli lapsen mielestä TODELLA hämmästyttävän ihmeellinen juttu ja se kerrottiin todella monta kertaa illalla isille. Vielä tänäänkin laps pyyteli, että kerron sille sen tarinan, jossa pandat menee bussilla kauppaan ja näkee kävelevän hampaan. Ja heti perään se tarina, jossa myyrät menee bussilla kauppaan ja näkee kävelevän hampaan.

2) Josta puheenollen: mä olen alkanut kertoa aika paljon tarinoita nykyään - lapsen pyynnöstä kylläkin. Yleensä pääosissa on joko äitimyyrä, pikkumyyrä ja isimyyrä tai sitten mammapanda ja vauvapanda. Laps pyytelee, että kerron päivän tapahtumista tarinoiden muodossa. Ja sitten hämmästelee miten itsellekin kävi IHAN samalla tavalla!

Oon yrittänyt ajaa tarinoiden kautta mm. propagandaa siitä, että vihreä on TOSI hyvää ruokaa (laps poimii pienimmätkin kaalinhituset ruoastaan ja sanoo aina miten ei tykkää vihreästä). Harmillisesti laps tuntuu muistavan tästä tarinasta vain sen, miten vauvapanda tykkää valkosesta riisistä ja se on tooosii hyvää.

3) Laps on alkanut piirtää omakuvia. Usein niissä on pyöreä pää, josta lähtee ja jonka päällä on viivoja täysin satunnaisessa järjestyksessä ja ne esittää 'naama, kaavakulmat [kulmakarvat], tilmät, koovat, tuu, lanka [jalka]....' jne. Mutta kuitenkin! On myös piirtänyt useampaan kertaan oman kirjaimensa (E) ja kertoili tuossa miten olivat mummun kanssa piirtäneet sen ja siitä olikin sitten tullut havala [harava].

4) Ehkä liikuttavinta ikinä: kaksi lasta halaamassa toisiaan. Epävarmasti, kädet etsien paikkaa, ei ihan tiedä miten tämän pitäisi tapahtua, samaan aikaan maailman awkwardeinta, mutta toisaalta maailman vilpittömintä ja sulosinta. Erityismainintana, että halaus lähti meidän lapsen alotteesta! Ei muuten, mutta olen tasan kerran aikasemmin nähnyt lapsen halaavan toista lasta oma-alotteisesti ja sillonkin oli tämä samainen naapurintyttö kyseessä (joka kylläkin sillä ekalla kerralla näytti lähinnä pelästyneeltä). Lasken tämän melko erityiseksi hellyydenosotukseksi. 

5) Kolme yötä miehen paluuseen. Mietin sitä tänään, kun kiipesin ähisten pitkin Angry Birds puiston kiipeilytelineitä. Mietin sitä myös siivotessani sormivärien jälkiä kylppäristä (okei fine, vähän ehkä turhan kunnianhimonen projekti multa anyway). Mietin sitä jahdatessani olkkariin karannutta lasta, jonka peppua en ollut kerennyt pyyhkiä. Mietin sitä istuskellessani hoitotädin pihalla, koska laps ei halunnut jäädä sinne ilman mua - ja jos ei kerran ole pakko, niin en sitten jätä. Mietin sitä pohtiessani minkälainen itsehemmottelu olisi paikallaan miehen palatessa. Ideoita?