kuukausi 1, päivä 3

Mussa on tapahtunut jonkin sortin luonnonihme - tai sitten vaan maailman tylsin evolutionäärinen kehitys.

Ensinnäkin liittymättä evolutionääriseen askeleeseen päivän huomiot:

- Peltor Kidsien kuulokkeet ovat liian isot vastasyntyneelle ja vielä viisiviikkoisellekin. Äh. Mä kun olin elänyt ihan siinä uskossa, että joojoo, tulee bänditreeneihin mukaan, kuulokkeet vaan korviin. Testailin kotona ja pikkuraasun pää ei meinannut pysyä holtissa sitä normaalia vähääkään näiden jättimäisten, neonvihreiden möhkäleiden painosta.

Lisäksi ohimoiden kohdalta kuulokkeet eivät vaikuttaneet aivan tiiviiltä ja en menisi luottamaan, kun on kuitenkin mahdotonta kyetä mittaamaan paljon ääntä valuu läpi. Ja melko pian kuulokkeet päässä alahuuli alkoi väpättää ja harmistus tulla. Eli se siitä. Surffasin nettiä ja tilasin uudet kuulokkeet (Em's 4 Kids Earmuffs), josko nyt sitten noilla lapskin voisi tulla mukaan treeneihin välillä.

- Käytiin neuvolassa. Lapsen paino +150g viidessä päivässä. Mun täytyy oikeasti hengittää ja uskoa, että laps saa riittävästi maitoa. Oon kuitenkin joka päivä ihan millin verran tästä huolissani (oikeasti tosi vähän, mutta käy kuitenkin mielessä).

- Kapalo on oikeasti tuonikäiselle ihan huippujuttu. Miksen oo tajunnut tätä aikasemmin.

- Otan edelleen sisäisesti pienenä loukkauksena, kun (erityisesti tuntemattomat) ihmiset kommentoi lapsesta, että 'no nyt on tosi pieni!' ja 'onpa todella pikkuruinen'. Tyhmät ihmiset. Laps on aivan oikean ja sopivan ja sopusuhtaisen kokoinen ja sitäpaitsi kasvaa huimaa vauhtia.

Juu ymmärrän edelleen, että 'pieni' ei tarkota tässä tapauksessa erikokoista, kuinka mikä PITÄISI olla. Mutta silti.

Ja sitten se luonnonihme. Liittyen Peltorien sopimattomuuteen lähdin sitten ilman lasta ja miestä bänditreeneihin. Heti ovesta lähettyä tuli vähän alakuloinen olo ja bändikämpälle päästyäni oli pakko vaan nauraa kavereille, että voi näitä hormooneja.

En ole ikinä oikein viihtynyt pikkulasten ja -vauvojen kanssa, mikä sai myös pitkään harkitsemaan koko tätä lapsenhankintaa. En myöskään hetkeäkään pelkää, etteikö mies pärjäisi lapsen kanssa ja laps miehen kanssa, joten järjen mukaanhan tämän illan olisi pitänyt olla vapauttava tuuletushetki symbioottisesta elosta ton pikkuotuksen kanssa.

Mutta ei. Pussieläimen pussi on tyhjä! Kuin olisi unohtanut kotiin vasemman kätensä (melko hyödytön raaja, mutta silti siihen on hyvin kiintynyt). Vartalo kaipasi lasta syliin, ihan silleen fyysisellä tavalla. Koskaan ei ole ollut niin kiire bänditreeneistä kotiin. Älytöntä.

Ja huomenna syli on varmaan vielä pidempään tyhjillään, kun ollaan bändin kanssa keikalla. Voih. (Kehtaanko edes tunnustaa, että meinasin alunperin pyytää hoitajan mukaan keikalle bäkkärille, mutta ei siinä olis ollut oikeasti mitään järkeä....)