kuukausi 4, päivä 1

Tehtiin lapsen kanssa yhteistuumin päätös, että tänään ei tartte. Tänään ei tartte lähteä ulos tunnin vaunulenkille, jos ei huvita. Ei tartte hymyillä, jos ei huvita (erityisesti laps käytti tätä korttia). Ei tartte tuntee huonoa omatuntoa jos ei huvita tehdä eikä sitten tee. Olkoon sotkusta. Olkoon epäterveellistä. Olkoon laiskaa.

Lähdin kuitenkin jumppaan (koska se olisi voinut tehdä terää niin päälle, kuin keholle ja lapsellekin), mutta turned out, että jumppa oli peruttu. Kaikki muut tiesi siitä paitsi mä. Veikkaan informaatiokatkoksen syyksi taannoista puhelinnumeronvaihtoa, josta tietenkään en ole informoinut about ketään.

Käytiin sitten vaan kaupassa ja tultiin takasin kotiin. Laps jatkoi unia vaunuissa, mä tein itselleni pekonihampurilaisen ja menin syömään sitä sohvalle sitcom gag reelien tahtiin. Don't judge, mutta gag reelit on toisinaan musta jopa hauskempia kuin itse sitcom.

Vapauttavista päätöksistä huolimatta vähän harmittaa, että mies söi kotiintullessaan kaupasta hakemaansa einesruokaa (olis mulla voinut olla edes jotain tarjottavaa sille...). Ja että koti on edelleen sotkunen. Ja että söin sitten sitä jätskiä. Ja että on kulahtanut, vanha, väsynyt ja harmaa olo.

Laps sentään vähän tokeni, eikä enää kyynelehtinyt kuten aikasemmin päivällä. Ei mitään tietoa mikä aiheutti kyyneleet, mutta onneksi se meni ohi ja jätti jälkeensä vaan epämääräisen ajoittaisen tyytymättömyyden.

Mistä nää päivät tulee? Viime yönä heräsin joskus kolmen aikoihin siihen, että laps oli superlevoton, vaikkakaan ei kunnolla hereillä. Yritin syöttää, yritin siirtää pinnasänkyyn, mutta se oli vaan humpshumps kaks kierähdystä ja pyörähtelevä, kiehnäävä, mönkivä laps oli taas kyljessä kiinni riehumassa.

Lopulta laps antoi kaikkensa ja täytti vaipan. Osansa sai myös pyjama. Ja tottakai tämän päätteeksi sitten rentoutui nautinnollisen raukeasti syvälle uneen.

Vaan eiköhän sitä sitten noustu - onneks melko harvinaiselle - öiselle vaipanvaihdolle. Lapsparka, just kun olis nukahtanut. Minäparka, just kun olis voinut nukahtaa. Miesparka, just kun kuorsasi täyttä päätä, eikä herännyt edes kääntämään kylkeään. Katsoin vähän kateellisena.

Laps sai onneksi unta melko nopeesti, itsehän kääntelehdin tyyliin tunnin unettomana. Aamulla väsytti.

Anyway. Neuvolasta lupaa kysymättä vaihdettiin nyt sitten vaunuihin se sellanen istuinosa. Sen istuimen saa lähes täysin vaakaan, jolloin tosin jalat jää sitten vähän ylös. Joskaan en usko tämän haittaavan. Seuraava pykälä tästä on sellanen about samanlainen kuin turvakaukalon kulma. Luulen, että tää helpottaa vaunuiluja. Ja kahdesti laps on siihen jo nukahtanut (vaaka-asentoon), eli ei varmaan hirveän epämukavakaan.

Ja sitten. Mun syöminen muuttunut haastavaksi. Nykyään molemmat lapset katselee kaihoisasti, mutta silmä kovana jokaista suupalallista, joka menee mun suuhun. Ennenhän tätä teki vain se karvaisempi ja pitkäkorvaisempi yksilö. Nyt myös uudempi tulokas osottaa selvää halukkuutta päästä osaksi näitä mun gourmet-nautintoja. Ja siis tuntuu jo vähän kurjalta lusikoida ruokaa suuhun, kun toisen pienet kätöset kurottelee kohti mun ruokailuvälinettä.

Aloin tässä nyt sitten kuitenkin miettiä, että pitäisikö alkaa harkita sittenkin lapselle jonkun iiihan pienten kiinteiden maistiaisten antamista. Esimerkiksi jos antaisi lapsen syödä yhden mustikan (toki asianmukaisesti keitetty ja steriloitu ja poistettu kaikki tukehduttavat osat). Tai jotain vastaavaa.

Vaunut kootaan hyttysverkko päässä. Check.

Ainiin, laps sai verokorttinsa tänään. Nuorena se on leipä tienattava.