rv24+3

Jos jotain, niin voin kyllä ihan kirkkain silmin sanoa, että kasvisten määrä ruokavaliossani on taatusti lisääntynyt huomattavasti tässä raskauden aikana (sanoo vaaka mitä sanookaan).

Tämän viikon vihannes on parsakaali, ihan vain siksi että bongasin superhyvänkuulosen parsakaali-pähkinä-pekoni-reseptin, jota oli pakko kokeilla. TSEK. Paistoin vielä vierelle kalkkunapihvejä ja hyvää tuli. Ja sitäpaitsi mun mielestä tää 'viikon vihannes'-juttu (joka siis syntyi ihan itsestään ja päätin, että voisin joka viikko valita jonkun vihanneksen ja tehdä siitä ruokaa, tai ainakin pitää huolta että sitä tulee syötyä) on hauska ja hyvä ja menee suorastaan harrastuksesta.

Ens viikolle valitsin munakoison. Samaisesta blogista toinen superhyvänkuulonen resepti. TSEK.

Noin muuten voin raportoida, että appelsiinihimo jatkuu. Tänään on mennyt kaksi. Yritän säästää kolmannen huomiselle. En lupaa onnistua.

Aamulla oli tosiaan se sokerirasitus nro 2. Aika meni jotenkin hitaasti ja verikokeet oli edellistä ikävämmät - tai sitten aika on kullannut vaan muistot edellisestä kerrasta. Hengissä siitäkin kuitenkin selvittiin ja painelin Mariasta suoraan kotiin syömään aamupalaa ja tekemään etäpäivää.

Oon muuten paristakin lähteestä kuullut, että mahaotukset ovat innostuneet emon syödessä jotain makeeta, mutta mun täytyy sanoa, etten oo huomannu moista, enkä huomannut tuollakaan. Siinä makoillessa tuli ihan niitä normi-muksautteluja, joita tulee nykyään melko paljonkin. Toissayönä heräsin älyttömään nyrkkeily/potkusarjaan kylkeä vasten - liekö sitten vastalause nukkuma-asennolle (nukun mieluiten puolikyljelläni / vatsallani).

Noin muuten on tänään ollut jotenkin superherkkä päivä. Saattaa olla väsymystä tai sitä, että heti aamusta pakotetaan juomaan ällö-sokerilitkua, mutta tänään on (pitkästä aikaa, näin ei normaalisti siis ole enää nykyään) kaikki vähän herkistänyt.

Eikä yhtään vähiten uutinen, jonka joku oli linkittänyt Facebookkiin. Lyhyesti: 15-vuotias tyttö, jolla näytti olevan kaikki asiat oikein hyvin, teki yllättäen itsemurhan vuosi sitten helmikuussa. Syyksi paljastui myöhemmin (tytön päiväkirja löydettiin) väkivaltainen koulukiusaaminen.

Sitä on niin voimaton tuollaisen edessä. Vanhemilla ei ollut mitään aavistustakaan. Miten ne olis voineet tietää? Miten tähän ei puututtu? Miten tää on mahdollista? Ja vielä kaikkein surullista - tapaus ei liene lainkaan ainut laatuaan, tosin onneks kaikki eivät päädy riistämään itseltään henkeään.

Ja sitten vielä kun ajatukset menee tähän omaan mahaotukseen. Onko sitä mitään keinoa pitää huolta, että tällasta ei ikinä sille tapahdu? Vanhemmuuden varmaan raskaimpia asioita on se, että kaikkeen voi vaikuttaa, eikä kaikki ole omassa kontrollissa. Pitää vain tehdä parhaansa ja toivoa parasta. Karua.