Tuesday, May 8, 2012

rv33+1

'Kohta nähdään' mies totesi vatsalleni silitysten välissä ennen töihin lähtöä. Again, jaiks.

Laskettuun päivään on alle 50 päivää jäljellä ja kyllä sitä synnytystä on ollut pakkokin tässä miettiä. Rehellisyyden nimissä sillon joskus kun en ollut yhtään lastenhankinnan kannalla, synnytys oli yksi iso naula arkussa. Miten siitä muka voisi ikinä selvitä? Miksi ihmeessä tekisin jotain sellasta mun privaateille alueille?

No, tässä sitä ollaan. Ajatukset synnytyksestä on loiventunut ja muuttunu enemmänkin sellasiksi 'ennen pitkää se on edessä anyway ja jotenkin siitä nyt sitten vaan selvitään. Muutkin ovat selvinneet.' Vähän niinkuin lukion ekalla, kun katsoin abeja ja mietin miten ihmeessä ne voi nauraa ja olla noin ilosia - niillähän on YO-kirjotukset ihan NURKAN TAKANA. Siitä huolimatta itsekin abina nauroin - ja selvisin. Eikä se edes ollut mikään kummonen homma.

Synnytykseen valmistautumisessa on selkeästi kaksi koulukuntaa: osa on sitä mieltä, että se on tuntemattoman pelkoa ja osa taas toteaa, että parempi olla kuuntelematta muiden synnytystarinoita, mitä vähemmän kauhukuvia, sen parempi (melkein aina muiden synnytystarinat herättää lähinnä kauhukuvia).

Mä menen jossain välimaastossa. Tottahan siitä synnytyksestä on JOTAIN tiedettävä ja oon jonkun verran lukenut ja kuunnellut muiden synnytystarinoita, mutta toisaalta tuntuu viisaalta olla tietämättä liikaa. Asiat otetaan vastaan sitä mukaa kun ne tulee.

Ja mikä siinä synnytyksessä pelottaa? Kaiketi kipu. Ja avuttomuus. Ja se, että joutuu päästämään irti kontrollin itsestään ja olemaan niin täysin haavottuvaisessa tilassa. Alasti kaikkien edessä yrittämässä jotain mihin ei ole saanut minkäänlaista harjotusta. Ja vaikka synnytys on maailman luonnollisin asia, silti en saa ravistettua sitä fiilistä, että ei noin suuren asian kuuluisi tulla noin pienen asian läpi.

Miksei tähän ole luontaisesti olemassa jotain järkevämpää ratkaisua? Miksei kaikilla naisilla ole synnytysluukkua kyljessä. Sitten kun uunin kello sanoo 'ping', paisti on valmis ja luukun voi avata ja voilá, maailmassa on jälkeläinen ja kauppa-asiatkin saatiin hoidettua loppuun.

Ulospäin, rationaalisesti toivon toki voivani synnyttää alateitse (parempi ja riskittömämpi niin lapselle, kuin äidillekin), ,mutta mussa on joku pieni, salainen osa, joka toivoisi että voisin skipata ne kaikki pelottavat asiat. Lähinnä kai tarkoittaen, että olisi joku syy, miksi keisarinleikkaus olisi ainoa synnytysvaihto, ja että eräänä päivänä voisin vaan kävellä sairaalaan, nukahtaa ja herätessä mulla olisi lapsi.

Tähän on nyt varmaan hyvä mainita, että tiedostan keisarinleikkauksen riskit ja jos OIKEASTI kävisi ilmi etten voisi synnyttää alateitse, harmittaisi ja alkaisin pelätä leikkauksen riskejä. Mutta you know, pelkoja käsittelevä puoli etsii helppoa tietä ulos. Varsinkin kun ei näytä ollenkaan todennäköiseltä, että keisarinleikkaukseen joutuisin.

Sanottakoon vielä, että oon tosiaan kyllä sopetunut ajatukseen synnytyksestä ja ihan varma, että selviän siitä hyvin ja mitä lähemmäksi H-hetki tulee, sen valmiimpi oon. Ja luultavasti siinä lasketun päivän tienoilla alan odotella jo malttamattomasti, kuten tulevilla äideillä tuntuu olevan tapana :-)

3 comments:

  1. Kyllä sitä synnytystä tosiaan jo odottelee vimppaviikoilla. Ja ihmeesti ne kudokset venyy, vaikka olin itsekin varma että alapää vähintäänkin räjähtää synnytyksessä. Itse asiassa pyysin (öh, kehtaako tätä nyt sanoa...hmmm, joo kehtaa!) lämpöpussia tohon eteen, kun sanojeni mukaan tuntui kuin klitoris repeäis. Sori tää avoimuus, mut ei revennyt eikä mikään räjähtänyt. :D Se mikä auttoi, oli kätilöiden kuunteleminen. Tekee vaan mitä ne sanoo, onhan ne ammattilaisia asiansa kanssa. Kyllä siitä selviää!

    ReplyDelete
  2. Mä en hirveesti miettinyt tai pelännyt synnytystä etukäteen ja kaikki sujuikin tosi hyvin. Luotat vaan niihin kätilöihin, kyllä ne osaa hommansa :) Ainakin itse sain niin hyvät kivunlievitykset (alkuun ilokaasu+petidiinipuudutus, sitten epiduraali ja ponnisteluihin vielä ilokaasua), että en mitään pahoja kipuja salissa tuntenut. Pahinta oli varmaan supistelukivut ennen saliin pääsyä, mutta ei nekään nyt mitään järkyttäviä ollut. Että lycka till vaan :)

    ReplyDelete
  3. Kiitos tsemppauksesta molemmat! Kuulemma toi kätilöiden kuuntelu on aika hyvä juttu ja lämpöpussi mun tarvii kyllä hankkia vielä äitiysloman aikana.

    Ja kyllä siitä selviää, näin olen ymmärtänyt :)

    ReplyDelete