Friday, July 27, 2012

kuukausi 0, päivä 27

Tänään oli sitten taas näiden liiankin helppojen päivien (ja öiden) jälkeen sarjassamme haastavampi päivä. Ja kyseessähän on varmasti hyvinkin monelle äidille tuttu demoni: lapsen ilmavaivat.

Yö nukuttiin huonosti, valvoin varmaan yli neljä tuntia hyssytellen ja silitellen ja ruokkien ja mitä ikinä nyt keksinkään, että lapsella olis ollut parempi olla. KuplaStoppia syötin, kuten olin jo päivällä syöttänyt, mutta jotenkin viime yönä kaikki oli vaan huonosti. Tähän ei varmasti myöskään auttanut pitkät unet päivällä, kyllä se virkeä hereilläoloaika jossain vaiheessa vuorokautta tulee anyway.

Voi olla, että harmitti lisäksi wasabilta maistuva äidinmaito (eilisen jäljeltä napa täynnä sushia).

Saatiin jonkun verran nukuttua aamupäivästä ja puolen päivän aikaan lopulta kömmittiin ylös. Lapsen olo ei ollut juuri parempi ja itku pääsi noin sekunnissa, jos sylistäni laskin alas - esimerkiksi pukeakseni.

Lopulta laitoin lapsen vaunuihin ja lähdettiin kävelemään apteekkiin ja kauppaan. Matka meni ihan hyvin, mutta voih! Kaupan lattia niin tasainen, kaupassa kävely hidasta ja onneton minä vielä menin törmäämään tuttuun, jonka kanssa jäätiin juttelemaan.

Ja niin alkoi itku ja kitinä.

Nostin lapsen olalle rauhottumaan, jolloin törmäsin seuraavaan yllätykseen. Siinä kesken kaiken kaverin kanssa jutellessa huomasin yhtäkkiä, että selkäni takana tapahtuu jotain kummallista. Käännähdin katsomaan ja siellä joku tuntematon nainen leperteli lapselle.

Ei kai siinä mitään, mutta se oli taas uusi tilanne, jossa en tiennyt miten toimia. Pitääkö mun kääntyä ja jutella naiselle itse? Vai antaa sen vain leperrellä? Jutella jotenkin itse olkani yli? Ignoroida koko tilanne?

Tilanne laukesi itsekseen ja mä pääsin jatkamaan ostoksiani. Siinä lapsen kitistessä en hirveän montaa asiaa ostanutkaan, varsinkin kun siinä oli ehtinyt muodostua kunnon jonot kassoille. Siispä laps olalle, ostokset vaunuihin ja kiroilemaan, kun edessäni oleva nainen sai kortinlukijan totaalijumiin. Paikalle singahti useampi kassaneito tätä ihmettelemään ja lopulta sieltä tuli 'tässä tulee nyt menemään jonkin aikaa, kannatta mennä jollekin toiselle kassalle'.

Huoh. Siirryin siis viereisen kassan kassajonon häntään odottamaan, että kassalla tapahtuva Veikkaus-kuponkikriisi saatiin selvitettyä. Ja taas takanani oli lapselle lepertelevä nainen. Mitä tehdä mitä tehdä olisinpa jo kotona!

Kotiin päästiin lopulta ja hyvistä yrityksistä huolimatta yhteiset päiväunet jäi haaveeksi ja laps nukahti vasta kun aloin touhuta kantoliina päällä (blessed kantoliina).

Ja nyt kun hänet sais vielä yöunille ja meille molemmille hyvät unet...

3 comments:

  1. Minäkin olen huomannut noita leperteleviä ihmisiä kaikkialla! Aivan uusi ja outo tilanne. En ole tottunut siihen että tuntemattomat ihmiset juttelevat kaikkialla. Jatkuvasti saa olla kertomassa lapsen ikää jne. Edes postilaatikolla ei välttämättä pääse käymään ilman että joku naapuri alkaa kysellä joutavia. Kerran jopa kassaneiti alkoi "voihkia" kuinka pieni poika on Manducassa. Minä vaan hymyilin. En tiennyt mitä sanoa. "Joo, pieni on", niinkö? :D

    ReplyDelete
  2. Täälläkin on törmätty leperteleviin naisiin! Ne on aina sellasia vähän vanhempia naisia.. Ja toinen kommentti mitä olen kuullut useasti on "voiko noin pientä ollakaan".

    Meidän naapurit on myös alkanut juttelee mulle jos liikun vaunujen kanssa. Ja jutut on just jotain "kai ruokit sitä" tasoa, huoh!

    ReplyDelete
  3. Joo, toi pienuuden ihmettely tuntuu olevan melko tyypillistä :) ja erityisesti näillä vanhemmilla naisillahan on tunnetusti myös paljon neuvoja mihin tahansa lapseen liittyvään ;)

    Ja niin, mitä niille nyt sitten sanoa? 'Nii-i!'

    ReplyDelete