kuukausi 8, päivä 11

Lapsesta:

Kokeilin nyt sännätä vaunuilemaan hiukan ennen (laskelmieni mukaan) tokan unisyklin loppua, ihan vaan, jotta antaisin mahdollisimman smoothin jatkumon kolmanteen sykliin. Vaunuilin 10min seuraavaan sykliin, eikä laps edes herännyt välissä. Taputtelin itseäni (kuvainnollisesti) olalle lapsen jäädessä ulos nukkumaan ja mun istahtaessa sohvalle.

Noin 10min kuluttua laps älähti ja säntäsin nopeudella, joka olis jättäny palomiehetkin taakseen, saappaisiin, takkiin ja ulos. Edelleen avaamatta vaunujen esirippua lähdin uudelle vaunulenkille. Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi kuulua lapsen juttelua ja naksuttelua vaunuista. Sinnikkäästi jatkoin työntelyä kuitenkin.

Kun 20min päästä laps iloisesti päristeli menemään vaunuissa, lopulta luovutin ja palattiin kotiin. Ei se tosta enää nukahda. No, sitten mennään vähemmillä päikkäreillä. Nukkui kuitenkin toisen puoltoista tuntia nyt iltapäivällä, mikä näkyy nyt iltanukahtamisessa. Oh well.

Laps on alkanut ilmaista tunteitaan nykyään jotenkin paljon isommin. Riemun kiljahduksia kuullaan tuon tuostakin, samoin silmät sikkurassa, nenä rypyssä naurua. Mutta sitten toisaalta myöskin pettymyksiä, kun vessan ovi meneekin edestä kiinni. Muovinpalaa ei saakaan syödä. Äiti menee metriä kauemmaksi. Laps kehittyy.

Juoksusta:
Totta puhuen oon aika kauhuisinnoissani tästä juoksuhommasta (erityisesti kun pohdiskelin tätä kolmen ja neljän välillä yöllä yrittäessä saada lasta nukkumaan). Mikä sen parempaa, kuin kohdata pelkonsa, inhokkinsa, tuskansa ja hirveellä tsempillä ylittää ittensä? Kattelen nimittäin ikkunasta ulos ja nään lunta, satelevia lumihiutaleita ja jääpuikkoja. Ja tonne pitäisi lähteä juoksemlönköttelemään. Riiiight.

(Jos käy ihan kamalaksi, niin fine. Myyn sieluni ja ostan sen kuntosalikortin, että pääsen sisätiloihin treenailemaan)

Mutta ei auta kuin alkaa hommiin! Kaivoin netistä kahdeksan viikon juoksutreeniohjelman, jolla ajattelin reguloida omaa treenaamistani (vaikka tässä onkin siis 11 viikkoa aikaa. Lopun sitten vaikka improvisoin).

Ja tässä panikoidessa lienee hyvä ajatella niitä hyviä puolia:

- Kaikki loppuu aikanaan. Myös tämä 11 viikkoa. 

- Voin aina treenatessa miettiä, että mukaan ilmottautui muitakin juoksutuskailijoita. Ehkä niillä on yhtä tukalat oltavat.

- Jos juoksee ulkona, voidaan olettaa, että juoksu kokoajan helpottuu. Kunto kohenee, mutta kelit lämpenee myös.

- 11 viikon päätteeksi voi hyvin olla, että tässä on uusi, rakas harrastus.

- Kesä lähestyy. Sulatan ihan mielelläni muutaman kilon ennen bikinikautta. Ja juokseminen edesauttaa varmasti!

- Maanantai on lepopäivä

Ja sitten tietty ne huonot puolet:

- Joudun muutaman kerran viikossa irtautumaan rakkaitteni luota vajaaksi tunniksi olemaan omien ajatustesi kanssa ihan keskenäni. The tragedy!

- Saatan (heh) joutua mukavuusalueeni ulkopuolelle

Mitä käytännössä?
Tulostin siis juoksukalenterin, että voin ympyröidä treenit / päivät sitä mukaa kun menevät. Täytin mp3-soittimen täyteen treenimusaa (lainasin internetistä, esim. youtubesta löytyy kaikenlaisia cardio-workout  tai running music playlistejä, jotka saa mp3:ksi youtube to mp3 -converterilla). Kaivoin lenkkarit esille. Huomenna sitten lenkille.