Friday, February 21, 2014

1 vuotta, 7 kuukautta, 21 päivää

Oon joutunut päässyt viime aikoina tosi mielenkiintosiin vanhemmuuskeskusteluihin, joissa jopa suurimman osan ajasta keskustelu on pysynyt suhteellisen asiallisella tasolla (vaikka mielensäpahottajia löytyy joka paikasta, tietenkin). Keskustelussa on pystytty löytämään 'me toimimme näin, te toimitte erilailla, se on ihan ok' -taso, mikä on musta tosi hienoa. Ja erityisen hienoa tietty, että samalla sitä on joutunut päässyt pohtimaan oikeasti kunnolla omia mielipiteitä ja miten haluan tai en halua toimia.

Yksi viime aikojen aiheista on ollut leikkiminen. Onko se vanhempien velvollisuus (lasten kanssa) ei vai ei? Onko leikkimättömyydestä haittaa? Mihin sitä edes tarvitaan?

Disclaimer: en oo tehnyt mitään hirveän syvällistä tutkimusta aiheesta. Luin yhden kirjan ja oon mennyt fiiliksellä. Ehkä joskus luen toisenkin kirjan.

Oon puhunut tästä kirjasta ennenkin ja puhun uudelleen: miten Playful Parenting ja sen kirjoittanut lastenpsykiatri sai mut vakuuttuneeksi leikin tärkeydestä (btw, pitäis varmaan ostaa se kirja ihan kirjana ja lukea alleviivausten kera ja ihan oikeasti sisäistää, eikä vaan hatarasti muistella). Siinä kirjassa oli ihan mielettömän hyviä pointteja siitä, miten lapsi kommunikoi aikuisten kanssa leikin kautta ja miten aikuinen pystyy kohtaamaan lapsensa (ja oppimaan lapsestaan) näiden leikkien kautta. 

Leikkien teemat kertoo kuitenkin tosi paljon siitä minkälaiset jutut lapsella on mielessä. Lisäksi leikeissä rooleja vaihtaen lapsi pääsee tarkastelemaan ja oppimaan tilanteita eri näkökulmista ja esimerkiksi käsittelemään pelottavia asioita (kuten vaikka lääkäri tai ensimmäinen päivä tarhassa tai mitä vaan). Ja samalla vanhempi voi leikin sisällä rohkasta, opettaa, neuvoa ja antaa toimintamalleja.

Lisäksi leikkiä voi käyttää asioiden ennakoimiseen (miten pitää käyttyä jossain) ja hankalien tilanteiden purkamiseen. Kurjista asioista (pukeminen, siivoaminen jne.) voi tehdä leikkiä ja kas, homma hoituu (rumpujen pärinää) leikiten! 

Yksi viisas äitiystävä kertoi kuinka heillä kolmevuotias vihasi ulkovaatteiden pukemista, mutta homma alkoi sujua ilman riitelyä, kun mukaan otettiin kaksi pehmoa: epäuskoinen, jostain syystä savolaesittaen lausuvva pehmo ja toinen, kannustava pehmo. Ensimmäinen totesi 'Eeeekai <lapsi> nyt pipoa ossoo laettaa päähänsä, sehän on hirrrmu vaikkeeta!' (krhm, en ole Savosta ja osaan murteita TODELLA huonosti). Johon kannustava pehmo vastaa aina 'Osaa se! Kyllä osaa, katso vaikka!' ja niin lapsi näyttää kikattaen/virnistellen miten osaa laittaa pipon päähänsä. Jne. You get the drift.

Tää on ehkä vähän laajennettu merkitys 'leikille', mutta mun mielestä sopii kuitenkin saman sateenvarjon alle. 

Mulle tuli kanssa mieleen mun mammapanda. Joo, se jättipanda, joka on vilahdellut välillä täälläkin kuvissa. Tajusin oikeastaan vasta ton kirjan luettua ja näitä juttuja pohdiskeltua miten älyttömän vahva merkitys sillä on ollu mun elämässä. Mutsini siis aina jutteli mammapandan äänellä ja jotenkin siitä tuli sellanen proxy meidän väliin, että välillä kun oli vaikeita asioita tai jopa vaikka riitoja, mammapanda oli välissä sovittelijana. Sen kanssa mä en koskaan riidellyt, se oli aina mun puolella ja se antoi mutsillekin väylän päästä juttelemaan kiukuttelevan teinin kanssa. 

Jotenkin, vaikka tietenkin tiesin, että oikeasti puhuin mutsin kanssa, mammapandan kautta puhuminen toisinaan tosi paljon helpompaa. Ja mutsikin tiesi sen. Mammapandalle en ollut koskaan vihainen, se ei ollut ikinä syyllinen mihinkään ja se oli aina täysin turvallinen. Voin vaan toivoa, että jostain otuksesta tulee lapselle yhtä suora väylä konnektoitumiseen kuin mulla oli mammapanda.

Niin, on hetkiä jollon mä leikin lapsen kanssa - en itse viihtyäkseni vaan koska tajuan miten hyödyllistä se on sille - ja meille! - ja miten paljon se siitä saa vs. miten vähän se on multa pois vaikka sillä hetkellä ehkä tekisinkin jotain muuta. Mutta on toki hetkiä, jollon leikkiminen on aidosti hauskaakin, kunhan pikkusen avaa omia portteja ja jaksaa eläytyä vähän.

2 comments:

  1. Mulla on ollut tosi vaikeaa heittäytyä leikkiin. Varsinkin päikkäritädin ominaisuudessa aiemmassa elämässä en ikinä halunnut leikkiä lasten kanssa. Toiset tädit hoitivat homman paljon paremmin.

    Nyt oman lapsen kanssa leikitään kyllä, vaikka usein edelleen pääsen pälkähästä "joutumalla" keittiöhommiin tms. Typerää! Hyvä, että toit esiin tuon toisenkin puolen leikistä, jospa itsekin osaisin aktivoitua vähän paremmin. Onneksi tietä tasoittaa bilteman röhkivä possu, joka saa nauramaan niin äidin kuin pojankin. Toivoa siis on.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvä jos herätti ajatuksia :) Suosittelen tosiaan ton Playful Parenting -kirjan lukemista, se on tosi iisi lukea ja antaa paljon käytännön esimerkkejä ja avaa lapsen näkökulmasta asioita.

      Mutta teillähän on kyllä ilmeisesti noita vanhempiakin lapsia, jotka varmaan leikittää pienempiäkin aika paljon :)

      Delete