kuukausi 10, päivä 16

Olis ehkä tuhat asiaa, onkohan bloggerissa jotain rajotusta postauksen pituudessa?

Hunger games

Vaikuttaa siltä, että tuuli on kääntynyt. Puuro (ainakin korvikkeeseen tehty riisi-) on alkanut taas tehdä kauppansa. Feikit huomataan heti ja korvike-vesi-blandaus lentää seinille. Myös muu ruoka, jopa sormi sellainen, on alkanut taas maistua. Jonkin verran. Stressikäyrä sen suhteen laskussa. Jonkin verran.

Ruokintapeli. Käsidefenssijärjestelmä viskaa sitä harhauttaneen instanssin lentoon, jollon tietenkin on pakko heti tsekata putosiko se lattialle asti (ikävöin aikaa, jollon sitä ei voinut tietää MITÄ TAPAHTUU, kun joku esineen heittää ilmaan). Portit sulkeutuu, eikä taatusti avaudu, ennen kuin said esine poimitaan ylös. Palautettu esine avaa palkinnoksi portin yhden kerran, jonka jälkeen esine heitetään taas takasin lattialle. Ja kierto toistuu. Iso purkillinen ruokaa alkaa tuntua maratonilta ja sykkeetkin varmaan aika samoissa.

Ja ruoasta puheenollen. Muutama elämää kivattava (you know, tekee kivammaksi) juttu:

1) Silikoni-sieni-munakasmikroputeli (tälle saattaa olla joku parempikin nimi). Tarkoitus on laittaa kupin pohjalle jotain aineksia (katkarapuja, pieniä parsakukintoja, lapsen sormiruokailutähteitä, what not) ja rikkoa päälle kananmuna. 

Sitten kansi päälle ja puoleksitoista minuutiksi mikroon. Tuloksena pyöreä munakaskakkunen, jonka esittelijä esitteli hyvänä lisukkeena lohelle ja minä näin helppona tapana uudelleensyöttää sormiruokaylijäämä lapselle. Testasin. Toimi mahtavasti. Tähän kyllä voi hyvinkin toimia muunkinlaiset astiat. Myönnetään, mun on aika helppoa hairahtua tämmösiin.

Munakuumennin.

2) EvaSolon altakasteleva yrttiputeli. En tajua suoraan sanottuna miten ihmeessä tämä voi toimia, mutta persilja on ja elää, ainakin osittein. Yläpuoleisen ruukun pohjassa on reikiä, joista pujotettiin naru, jonka päät roikkuu alapuoleisessa ruukussa, joka on täynnä vettä. Sitten multaa, yritti ja a'vot. Nerokasta.

Tämänkin kuvan laadusta vastaa iPhone 4.

Vuoden mutsi

Sain mieheltä lahjaksi hienovaraisen vinkin (Osta toi.) jälkeen Vuoden mutsi -kirjan äitienpäivälahjaksi. Kirja tuli eilen, akateemisesti vartin neljä päivää myöhässä. Istuin terassilla käristymässä auringossa ja luin. Ja kikatin. Ja luin. Ja purin huulta, etten herättäisi naurullani nukkuvaa lasta. Ja sitten nykytin vaunuja puoltoista tuntia jalallani, että laps jatkaisi vielä päikkäreitään (onneton herää puolentoista tunnin unien jälkeen, ellei vaunut hytky. Harkitsen kakstahti-moottorin ostamista ja sitomista vaunuun hyrskyttämään).

Sitten mietin miksen ole lukenut tätä kirjaa jo aiemmin. Miksei kukaan ostanut tätä mulle jo raskausaikana tai viimeistään kun laps syntyi? Nyt kaikki pistää mieleen, että seuraavan kerran, kun tulee kutsu baby showeriin (vauvajaisiin), niin lahja on valmiiksi mietitty. Ainiin, mulle ei pidetty (mä en pitänyt - kenen tehtävä se nyt onkaan ne järjestää, pitäiskö sen olla ylläriparty?) vauvajaisia. Ehkä siksi ei myöskään kirjaa.

Anyway, sekunniksi laskin kirjan käsistäni ja jo ehti pitkäkorva ottaa vuoronsa kirjan ahmimisesta. Hyvin näytti maistuvan - bunny certified. Vaikea kuvitella, että kukaan tulisi tähän kirjaan pettymään. Kirjoittajat ovat briljantteja, hauskoja, hulvattomia. Tekstit osuvat ja uppoavat, tuskin niitä ajatuksia voisi paremmin enää muotoilla. Suosittelen! Käskin myös miehen  lukea.

Sitten eilinen.

On niitä parempiakin päiviä ollut. Ja tän viikon piti olla iisimpi kuin viime? Hardly.

Levoton yö herätti itkuväsyneen äidin (joskus tulee niitä päiviä, kun yhtäkkiä joku kuppi on nurin). Käytiin lapsen kanssa aamupäivällä 'teatterissa' (avoimessa päiväkodissa pieni show) - vietin esityksen pala kurkussa, vedet silmissä tekstaillen miehelle omaa väsymystä ja ikävääni. Kunnes esitys loppui ja tajusin jättäneeni lapsen lounaan kotiin. Figures. Puolet aamusta muutenkin oli mennyt siinä, että etsin sitä tätä ja tuota, vaikka ne oli JUST ÄSKEN mun kädessä.

Ekaa kertaa teatterissa!

Iltapäivällä, pitkän arvonnan päätteeksi päätin lähteä kävellen parin-kolmen kilsan päähän Prismaan. Ajatuksena vähän lenkkeillä, pysähtyä keinumaan (no, keinuttamaan lasta) ja ostaa lapselle ulkoiluhousut. Olin juuri suuntaamassa kassalle ulkohousujen ja jäden kanssa, kun mutsini soitti. 

Tiedättekö kun äänestä kuulee, että kaikki ei oo hyvin, vaikka puhuja yrittääkin peittää? No, äänestä kuuli. Mutsi (siellä kaukana Kanarialla!) oli saanut käskyn hommautua sairaalaan vielä samana iltana. Sitä ennen tässä olisi kuitenkin muutama tunti aikaa puhua Skypessä - ellen olisi jossain kilometrien päässä kotoa. Ilman autoa. Ilman turvaistuinta. Ilman pienintäkään aavistusta Espoon poikittaisliikenteestä. Mukana puhelin, jonka GPS (ja bussireitti-softa) päätti lakata toimimasta JUURI NYT - kiitti Jobs. Arvoin hetken ja lopulta lähdin juoksemaan. Laskeskelin, että ehtisin kotiin noin puolessa tunnissa. Se varmaan riittäisi.

Juoksin, juoksin, juoksin. Sykkeet miljoona (en mä nyt tähän ollut mitään Sports Trackeriä laittanut päälle), vaunut niin raskaat, matka niin pitkä. Pysähdyin puolivälissä bussipysäkille katsomaan, jos ohi menisi joku kulkuneuvo, joka jouduttaisi matkaa. Ja onneksi bussi tuli, pääsin puolisentoista kilsaa eteenpäin, ja sen jälkeen jäljellä oli enää loppusuora (ylämäkeä TIETTY) kotiin.

Mutsi oli kotona. Juteltiin. Omat huolet edellisestä yöstä ja aamupäivästä unohtui. Menemättä nyt sen tarkemmaksi, niillä on tarkotus korjata mutsi ja palauttaa se kotiin 7-10 päivän päästä. Mutta silti pelottaa. Sairaalat pelottaa. Omat vanhemmat sairaalassa pelottaa. En oo valmis olemaan äiditön. Lapskin niin pieni vielä.

Vietin illan yksin kotona lapsen mentyä nukkumaan. Istuin. Ajattelin. Juttelin kaverin kanssa Facebookissa. Nieleskelin. Surin, että mutsi on niin kaukana. Kaipasin. Väsyin ja menin liian myöhään nukkumaan. Tänään oon ollut harmissani, mutta nauranut Vuoden mutsi -kirjalle. Kyynelehtinyt vähän salaa ja syönyt aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi jätskiä. Vaaka kertoi aamulla reilun kilon taas lähteneen parissa viikossa. Rehellisesti en ymmärrä miksi ja miten.

Elämä kuitenkin rullaa. Palkkasimme hyvän lastenhoitajan. Menkat antaa odottaa vieläkin, mutta päätin, etten panikoi. Kaksi raskaustestiä on näyttäny negatiivista ja edelliset alkoi viikon ajoissa. Ehkä nää jälkimmäiset nyt ottaa kiinni ja alkaa viikon myöhässä. En panikoi. En panikoi. En panikoi.