kuukausi 10, päivä 20

Hyvät

Mä olen aikaansaanti-junkie, tuli todistettua taas viikonloppuna. Saan ihan mahtavan olon siitä, että asioita tulee tehtyä. Elämä on kontrollista, mulla on valtaa edes jossain asiassa. Olkoonkin, että aikaansaannin pitäis olla jatkuvaa tämän tilan ylläpitämiseen, niin nämä pienetkin hetket on tosi voimaannuttavia. 

Viikonloppuna siis hyvä saldo, erityisesti jos lasketaan miehenkin tekemät asiat (hei, mehän jaetaan kaikki!): fillariin lastenistuin, palovarotin kattoon, yksi lamppu myös. Loputkin ikkunat tuli puhtaiksi, vanha jääkaappi siistiksi (pitäisi enää laittaa huutonettiin) ja kokkasin lapselle tuhat ruokaa pakkaseen. Ja kävin lenkillä. Kotikin oli noin sekunnin verran siisti!

Sen sijaan mies sen totesi: meillä ei enää asu vauva, vaan se on jo ihan lapsi. Tepastelee ympäriinsä, touhuaa omia tärkeitä juttujaan (eli vie tavaroita erilaisiin piiloihin ja tiputtelee niitä turvaportin yli portaita alas). Rakastaa mun käsilaukkuja (mukava imeskellä, sisään voi laittaa lelun, what's not to love?) ja kenkiä. Juttelee, kertoo, komentaa pupua ja hyräilee itsekseen. Käy ottamassa kastelukannun ja sohii sillä kukkia päin, kuin kastelisi.

Syöminenkin on palannut (thank god) normaaliksi. Ja tapahtuipa näinä päivinä, että pääsin antamaan lapselle oikein LISÄÄ päivällistä, koska oli syönyt (sormiruokaillut) annoksensa! Lisäksi sämpylät on alkanu maistua - muistan edellisen kokeilun joskus muutama kuukausi sitten. Ei ollut sillon kauhean innoissaan. 

Lisäksi Niitä Hetkiä. Toissa yönä laps etsiskeli unta pinnasängyssään, makasin meidän sängyssä, otsa kiinni pinnoissa (pinniksessä nykyään kaikki seinät pystyssä). Laps tuli siihen, suukotti pari kertaa nenää pinnojen läpi, kuiskasi tavut 'äi-ti' ja kävi sängynpohjalle makaamaan. Luultavasti sattumaa, mutta niin hellyyttävää. Jotenkin siinä tuli mieleen Dumbo (pelkkä toi kuvakin saa itkemään, en voinut katsoa leffaa edes lapsena, koska itkin niin paljon). Sniff.

(kuva)

Hyvistä vielä oma piha. Tähänkin haluaisin quotata miestä: on kuin lomalla olisi. Niinpä! Pääsee istumaan ulos aurinkoon, suoraan omasta olohuoneesta. Tää on aivan käsittämätöntä tämmöselle kaupunkilaiselle. Pupullekin laitettiin aitaus nurtsille ja päästettiin se tuhoamaan voikukkia ja lannottamaan maata.

Laps ihmettelee tunneloitunutta pupua.

Pahat

Lapsen nukutus taas vähän haastavampaa, kuten yöunetkin. Erityisesti kun itseä väsyttää. Edelleen mennään samalla setillä, herätykset yhdeltä, kolmelta ja viideltä. Ei nukahda, ellei ole saanut vatsaansa täyteen maitoa.

Päiväunet menee vähän miten sattuu. Yritän pitää kiinni päivärytmistä, mutta toisinaan on päiviä, jolloin laps onkin ihan sippi jo ysiltä aamulla, toisinaan ei ollenkaan. Joskus on selkeä tarve iltapäiväunille (riippumatta ekojen päikkäreiden ajankohdasta), joskus ei ollenkaan. Koitan lohduttaa tietämätöntä ja tietämättömyydestä turhautunutta itseäni sillä, että laps on epäsäännöllinen just nyt. Ei johdu huonoista päivärytmeistä.

Rumat

Johtuu varmaan univelasta (joskus se kasautuu vaan isommiksi kasoiksi), mutta oon taas pisteessä, jossa kolmasosa päivästä kuluu haahuillen pitkin asuntoa ja etsien jotain mitä en muista. KAIKKI on hukassa (tai piilotettu). Oon ympäröity mustilla aukoilla, jotka nielasee kaikki jutut, jotka mulla on hetki sitten ollu kädessä. Piilotan itsekin asioita pois lapsen ulottuvilta, vain lähettääkseni ne ajasta ikuisuuteen.

Mä niin en tuu selviimään työelämässä enää.

Juoksu

Enää viikko Naisten Kymppiin! Gaah! Kävin viime viikolla yhteensä neljällä lenkillä. Tai ehkä kolmella ja puolella. Tahmasia, väsyneitä vaunulenkkejä, yksi paniikkijuoksu ja sitten eilinen lenkki, jolloin vihdoin ja viimein ja pitkästä aikaa juoksu alkoi muistuttaa rullaavaa.

Kävin siis juoksemassa kympin ajatuksella 'ei ne sykkeet, vaan se aika'. Aerobisella alueella lönkötellessä kymppi on menny johonkin 1h20min, eli toooosiii rauhallisesti. Tosin lenkin jälkeen on ollut sellanen olo, että olis voinut kääntyä takas ja alottaa uuden kierroksen.

Olin vähän huolissani, että kuinka paljon tosta nyt muka pystyy kiristämään, kun meidänkin porukassa on jotain noita pinkojia, jotka tähtää tuntiin. Siis tuntiin?! Kuka hullu..? No, anyway. Ajattelin mielessäni, että 1h15min on ihan hyvä  (ihan rehellisesti), siinä on jo riittävästi kiristystä. 

Maaliin tullessa kello näytti aikaa 1h08min. Eli ohhoh! 8.8km/h, kyllä olen oikein tyytyväinen! Ei se nyt varsinaisesti MUKAVAA ollut (kyllä ne hitaat, aerobisen sykkeen lenkit kivempia), mutta onnistuin kiristämään aikaa yli tavotteen ja kävelin vieläpä siitä ne pari sataa metriä kotiin (ylämäkeen) ilman ongelmia. Mies totesi, että olisi ollut siis vielä jotain annettavaa. Niin, ja oli mulla siis sykemittari kuitenkin päällä, tosin siitä loppui akku kesken lenkin. Luultavasti ylikuormittui / ylikuumeni niistä mun sykkeistä...

Ympyrä ei ole täysi, koska jätin taktisesti
viimeisen ylämäen juoksematta.

Kaikki sanoo, että joukkojuoksutapahtumissa lähtö pilaa ajan, koska tungoksessa on mahdotonta mennä, ellei oo ihan eturivissä. Eli juoksuaika ei ole neutraali, vaan alun hitaus on saattanut aiheuttaa paljon turhaa lisäaikaa. Ehkä tässä voisi siis ottaa omaksi tavotteeksi juosta kuukauden kuluttua kymppi esim. 1h5min. Ja vaikka samalla reitillä, kun minkä juoksin nyt eilen.

Tähän loppuun mainittakoon, että naisten maailman ennätys 10km juoksussa on aika 29:31. Että repikää siitä! Tosi hyväkuntoinen tavis kuulemma juoksee 400m noin minuutissa, kun pinkoo ihan täysiä. Päästäkseen kympin puoleen tuntiin, on pingottava 400m/min, kymmenen kilometrin ajan! Että silleen.

EDIT: laskuvirhe, oikeasti 333m/min riittää siihen, että pääsee kymppiin puolessa tunnissa (right?). Voi olla, etten siltikään pysyisi perässä 400 metriä pidempään :)

Ja ainiin, tämä on odottanut päivitystä: Ylen Olotila-juttu on luettavissa.