kuukausi 10, päivä 31

Vaikka otsikko sanoo muuta (käytännön syistä), laps on nyt tänään kuitenkin 11 kuukautta vanha. Sen kunniaksi kävi hän hammastarkastuksessa ja vähän suostui jopa hampaitaan esittelemään. Hammashoitaja ihasteli 'teillä on jo hyvin harjattu hampaitakin!'. Herra Hakkaraisen xylitol-tabletteja suositteli ruokavalioon lisäämään.

Hammastarkastuksen yhteydessä punnitsin lapsen (itsepunnituspisteellä). Edellisestä punnituksesta reilu 3kk ja painoa oli tullut aika tasan kilo lisää. Pituuden voisi joskus mitata kotikonstein (ihan yhtä tarkka tulos kuin neuvolassakin...). 1-vuotistarkastus meillä menee heinäkuulle asti, koska uusi neuvolatäti on lomalla sitä ennen.

Anyway. 11 kuukautta. Missä nyt ollaan? 

Laps on nyt kävellyt kuukauden ja alkaa olla melko vikkelä liikkeissään. Hetkeksikään ei sovi selkää kääntää, laps osaa nykyään mm. kiivetä sohvalle ja KÄVELLÄ siinä (!!). Osaa myös halutessaan ja muistaessaan laskeutua hyvin, mutta siis apua se horjuva kävely pehmeällä, kiikkerällä alustalla, lähellä reunaa. Kiskoo johdot irti seinästä, nauraa nenä rypyssä, taputtaa itselleen vessassa ja läiskyttää varmuuden vuoksi myös isin / äidin käsiä yhteen. Innostuu, juttelee, työntelee, kanniskelee, kuljettaa, hakee, piilottaa ja kuljeilee. 

Ja leikkii, siis leikkii! Ruoanlaitto ei ole ollut juuri hauskempaa kuin eilen lapsen istuessa lattialla ja piiloutuessaan pyyhkeen alle. Asianmukaisesti odotti aika pitkäänkin (parhaimmillaan parisenkymmentä sekuntia) kun äiti vieressä ihmetteli, että mihin IHMEESEEN se laps katosi, äiti ei kyllä yhtään ymmärrä! Ja sitten TADAA, laps ilmaantuu pyyhkeen alta kuin David Copperfield.

Mihin katosi laps, äiti ei ymmärrä!

Merkityksellisiä sanoja ei ole vielä tullut, ainakaan en ole ymmärtänyt / huomannut. Pupua kyllä osotetaan ja aika kohdennetusti usein sanoo hän 'päpä', mutta moni muukin asia on kyllä päpä. Harmillisesti viittomaankaan ei ole vielä ryhtynyt, liekö vikaa vanhempien riittämättömän johdonmukaisessa käytössä.

Entä mä? Totesin tuossa, että univelan mennessä tietyn maksimipisteen yli, sen vaikutukset ei enää lisäänny (merkittävästi). On päiviä, jollon (vaikka yö olisi ollut minkälainen) univelka painaa harteilla kuin Euroopan talouskriisi, ja vaan vä-syt-tää. Sitten on päiviä, jolloin (vaikka yö olisi ollut minkälainen) sitä on ihan pirteenä ja ihan toimintakykyinen (imettävä äiti -kategoriassa mitattuna).

Mutta pää on edelleen puuroa. Harhailen ympäri kotia yrittäen muistellen mitä olinkaan etsimässä, kaikki on hukassa koko ajan. Myöskin varsin rauhallinen ja ei-tulistuva tempperamenttini on alkanut riehaantua ja turhaantua ihan pikkuseikoista, mutta onneksi vain pään sisällä. Aivot saattaa karjasta turhautumista kahdessa sekunnissa, koska en meinaa löytää hoitolaukusta yhdellä kädellä haparoiden etsimääni lusikkaa. Tai koska hukkasin sekunti sitten kädessäni olleen tavaran (TAAS). Kun yritän tehdä jotain järjetöntä yhdellä kädellä tietäen, ettei se tule onnistumaan. Kun ei vaan ole aikaa käydä etsimässä uutta lastenistuinta autoon, porttia pihalle, aitoja yrttien suojaksi, bikineitä kesäksi.

Kysyin tänään mieheltä ainakin kolme kertaa aamun aikana onko meillä maitoa. Ei ollut. Hetken kuluttua kaadoin kahvia kuppiin, avasin jääkaapin oven ja huudahdin tyrmistyneen pettyneesti 'Siis eihän  meillä ole maitoa!'. Facepalm.

Mutta sitten toisaalta, viimeseen yhteentoista kuukauteen on kuulunut aivan uskomaton kirjo huikeita rakkaudentunteita, joita en oo koskaan edes osannut kuvitella. Se tunne, kun laps ekaa kertaa kävelee syliin. Pienet kädet tarrautuu kiinni ja halaa. Kuolaiset suukot nenälle. Niitä hetkiä on paljon! Liikutun ihan itkuun asti katsellessani tota meidän jälkikasvua ihaillen ja rakastaen. Miten on mahdollista, että me saatiin noin upea yksilö? Ja miten sydän ei ole jo haljennut ja pakahtunut näistä kaikista kurkkua kuristavista tunteita? Rakas laps.